Suojattu: Mökkiprojekti Simojärvellä, osa 1
Jos siirrettäisiin henkilöstömitoituksen voimaantuloa…!
Se tuli taas yllätyksenä päätöksentekijöille, että Suomen väestö ikääntyy. Vuoteen 2040 mennessä yli 75-vuotiaiden määrä kasvaa noin 55 prosentilla.
Ikääntyminen taas aiheuttaa erilaisia palvelutarpeita, joista yksi on hoivan ja hoidon tarve.
Hoiva ja hoito vaativat rahaa
Suurin osa yli 80-vuotiaista ja jopa yli 90-vuotiaista asuu omissa kodeissaan ja saa kotihoidosta tukea tai tulee toimeen ilman minkäänlaisia tukipalveluja. Siis valtaosa.
Pieni osa ikääntyneistä tarvitsee enemmän hoivaa ja hoitoa, palveluasumista tai ympärivuorokautista asumispalvelua. Siitä pienestä osasta emme kuitenkaan ole valmiita huolehtimaan.
Eduskunta päätti kaksi vuotta sitten 0,7 työntekijän mitoituksesta asiakasta kohden ympärivuorokautisessa vanhustenhoivassa. Sen oli tarkoitus astua voimaan porrastetusti vuoden 2023 huhtikuuhun mennessä.
Miksi mitoitus on tärkeää?
Nyt useat kansanedustajat ovat alkaneet kannattaa mitoituksen siirtämistä johonkin tulevaan.
Isot palvelutuottajat ja jopa kunnat vetoavat päätöksentekijöihin, että mitoituksen noudattaminen on mahdotonta lähivuosina: henkilöstöä ei ole riittävästi.
Kerrataanpas hieman, miksi henkilöstömitoitus oli säädettävä.
Kolmisen vuotta sitten Valvira ja aluehallintoviranomaiset alkoivat saada aiempaa enemmän kanteluita erityisesti yksityisen palvelutuotannon ongelmista. Toimintayksiköissä oli huonokuntoisia ikäihmisiä, joiden palvelutarve oli huomattavasti suurempi kuin mihin henkilöstö kykeni vastaamaan.
Henkilöstöllä ei ollut riittävästi osaamista tai edes kielitaitoa. Lisäksi lähiesihenkilöiden osaaminen ja ohjeistukset olivat puutteellisia, epäkohtailmoituksiin ei osattu reagoida ja työvuorolistoilla oli haamuhoitajia.
Pääsyy mitoituksen säätämiseen olivat siis räikeät epäkohdat erityisesti yksityisessä palvelutuotannossa, mutta ongelmia on ollut myös julkisilla toimijoilla: hoivan ja hoidon laatu ei ole ollut keskeinen tavoite vuosikausiin.
Palveluja lähimmäisenrakkaudesta?
Konsulttien muotoilemat laatulupaukset ovat hyytyneet idea-asteelle, sillä yksityisten toimijoiden katetavoitteet ja laatu eivät kuulu samaan yhtälöön.
Suomessa 20 suurinta hoiva- ja terveysyritystä ylitti vuonna 2021 ensimmäistä kertaa kuuden miljardin euron liikevaihdon ja niiden liiketuloskin tuplautui edellisvuodesta.
Nämä toimijat eivät tuota palveluja vain lähimmäisenrakkaudesta.
Kunnissa taas on säästetty ikäihmisten palveluista miljoonia ja miljoonia, sillä veroeuroja on tarvittu aina johonkin tärkeämpään kuin ikääntyneisiin. Leikkauksia on perusteltu jopa sillä, että ikääntyneet ovat tottuneet ylipalveluun.
Useat selvitykset ja tutkimukset kertovat koruttomasti, miksi monet vaihtavat sote-alalla työskentelyn muihin ammatteihin. Hoiva- ja hoitoyksiköissä työtahtia on kiristetty, uupuneet työntekijät yrittävät selvitä työvuorosta toiseen tai jopa tuplavuoroon, lähiesihenkilöiden työnjohtotaidot ovat liian usein olemattomat, kiitosta tulee lähinnä juhlapuheissa.
Siis aivan samat asiat, joista kolmisen vuotta sitten kanneltiin Valviralle ja aluehallintovirastoille.
Mikään ei ole muuttunut ainakaan parempaan suuntaan.
Julkinen keskustelu on palkkakeskustelua
Nyt tuli hätä siitä, mistä saadaan riittäväst hoitajia vanhustenhuoltoon. Mitoitus tosin koskee myös muitakin kuin hoitajia.
Julkista keskustelua hallitsevat Tehy ja Super, jolloin painotukset lipsahtavat hoitajamitoitukseksi ja palkankorotusvaatimuksiksi.
Myös Hyvinvointiala HALI ry, joka edustaa yksityistä sosiaali- ja terveysalaa sekä varhaiskasvatuksen palveluja tuottavia yrityksiä ja järjestöjä tuo omat mausteensa keskusteluun ja vaatii väljennyksiä henkilöstömitoitukseen.
Yhdessä hyväksyttyjen laatusuositusten mukaan haluaisimme olla ikäystävällinen Suomi jo lähivuosina.
Lokakuussa 2020 voimaan tulleen vanhuspalvelulain yksi keskeisin tavoite on ollut parantaa asiakas- ja potilasturvallisuutta varmistamalla, että hoidosta ja huolenpidosta vastaavaa koulutettua ja osaavaa henkilöstöä on riittävästi.
Henkilöstön määrän, rakenteen ja osaamisen täytyy vastata asiakkaiden palvelujen tarvetta.
Vanhuspalvelulain sisällön ymmärtää jokainen, joka haluaa ymmärtää, että vain riittävä ja koulutettu henkilöstö voi kohentaa asiakas- ja potilasturvallisuutta.
Silti hoivayksiköissä on yhä enemmän työkielitaidottomia ja lääkeluvattomia työntekijöitä tai tekijät puuttuvat työvuoroista kuten Yrjö ja Hanna Oy:n Tammistokodissa.
Avi keskeytti Tammistokodin toiminnan Tampereella 22.9.2022
Kuka voi hoitaa ja hoivata?
Henkilöstömitoituksella on tarkoitus hakea yhteisiä pelisääntöjä sille, kuka voi hoitaa ja hoivata ikääntyneitä. Ammattien kirjo on on laissa (laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista) laaja, sillä sen mukaan välitöntä asiakastyötä voivat tehdä:
sairaan- ja terveydenhoitajat, lähi- ja perushoitajat, geronomit, kodinhoitajat, sosiaalialan ohjaajat ja kasvattajat, sosionomi AMK -tutkinnon suorittaneet, soveltuvan ammatti- tai erikoisammattitutkinnon suorittaneet, soveltuvan opistoasteisen tutkinnon suorittaneet, fysio- ja toimintaterapeutit, kuntoutuksen ohjaajat, kotiavustajat, hoitoapulaiset ja hoiva-avustajat, viriketoiminnan ohjaajat ja muut vastaavat asiakkaan sosiaalisen toimintakyvyn ylläpitoon osallistuvat työntekijät, toimintayksiköiden johtajat ja vastuuhenkilöt.
Jokainen palveluntuottaja on voinut itse vahvistaa ja monipuolistaa henkilöstörakennetta useiden vuosien ajan, mutta näin ei ole tapahtunut. Edelleenkin hyvin harvoin niin yksityisiin kuin julkisiin palveluyksikköihin etsitään muita kuin sairaan- tai lähihoitajia.
Miksi esimerkiksi geronomit, fysioterapeutit tai toimintaterapeutit eivät kelpaa ikääntyneiden hoivan toteuttajiksi?
Ehkä siksi, että me emme edellenkään ymmärrä, milloin kysymys on sosiaalipalveluista ja milloin terveydenhuollosta. Jopa ammattiliittojen edustajat sekoittavat asiat keskenään.
Hoiva-avustajat pelastajiksi?
Muun muassa HALI ry on sitä mieltä, että hoiva-avustajien määrää pitäisi lisätä merkittävästi. HALI edustaa rahaa, ja hoiva-avustaja on edullisempi kuin sairaanhoitaja tai muu lain mukaan välittömään asiakastyöhön soveltua ammattihenkilö.
Valvova viranomainen eli Valvira linjasi jo aiemmin, että hoivakodin työvuorossa voi työskennellä yksi hoiva-avustaja kahta sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöä kohden.
Hoiva-avustaja tosin ei ole sote-ammattihenkilö, joten valvontaviranomaiset eivät voi häntä ammattihenkilönä valvoa. Hoiva-avustajan koulutus ei ole ammatillinen tutkinto, vaan hoiva-avustajan tehtävissä voi toimia, kun on suorittanut hyväksytysti kaksi lähihoitajan tutkinnon osaa.
Hoiva-avustajat voidaan laskea henkilöstömitoitukseen, kun he avustavat asukkaita esimerkiksi peseytymisessä, pukeutumisessa ja ruokailussa eli välittömässä asiakastyössä.
THL:n syyskuussa julkaiseman seurannan mukaan vanhuspalveluissa työskentelee 3260 hoiva-avustajaa, joista valtaosa toimii ympärivuorokautisessa hoidossa (tehostetussa palveluasumisessa). Vuodessa hoiva-avustajien määrä on noussut vanhuspalveluissa noin 900:lla.
Seurannan mukaan hoiva-avustajien työajasta 81 prosenttia kohdentuu välittömään hoitotyöhön. Eli noin viidennes työajasta on kärjistäen pyykinpesua ja siivousta.
Miksi yksityiset palveluntuottajat eivät jo nyt hyödynnä hoiva-avustajia enemmän asiakastyöhön, jolloin sairaanhoitajien ja lähihoitajien voimavaroja kohdentuisi nykyistä enemmän asukkaiden vaativampaan hoivaan ja hoitoon?
Vai onko kenties sittenkin niin, että pikakoulutetut hoiva-avustajat eivät hallitse lähihoitajan tutkinnon osia, eivät osaa suomea tai eivät sovellu lainkaan alalle? Jos lähiesihenkilöiden osaamisessa on puutteita, kuka perehdyttää ja ohjaa hoiva-avustajia toimimaan ammattieettisesti oikein?
Hoiva-avustajat olisivat kuitenkin parhaimmillaan iso voimavara myös välittömässä asiakastyössä, luomassa turvallista ilmapiiriä, seurustelemassa ja kohtaamassa ikääntyneitä tasavertaisina aikuisina ihmisinä. Tekemässä sitä, mihin sairaahoitajilla ja lähihoitajilla ei ole aikaa.
Lähes 20 prosenttia 3260 hoiva-avustajan työtunneista menee tehtäviin, joista myös osatyökykyiset voisivat suoriutua mallikkaasti.
Jokin tässä yhtälössä ei nyt täsmää.
Blogi on julkaistu myös Uuden Suomen puheenvuorona 24.9.2022.
Merjan ja Jarin kulttuuriteko
Olen asunut Rovaniemellä nelisenkymmentä vuotta. Silti kotiseutu yllättää yhä, ja täällä on runsaasti mielenkiintoisia paikkoja, joissa en aiemmin ole vieraillut.
Yksi sellaisista on Saariniemen tila Vanttausjärvellä. Vanha pihapiiri järven rannalla henkii rauhaa, joka nykyajan kiireisessä elämänryhmissä on unohtunut.
Vanttausjärvestä ja Rovaniemen kylistä voit lukea lisää tästä.
Rovaniemellä on Lapin sodasta johtuen vain vähän vanhoja rakennuksia. Siksikin Saariniemen vuonna 1862 perustetun tilan kunnostus on kulttuuriteko, josta Merja ja Jari Paksuniemi ansaitsevat isot kiitokset.
Pariskunta hankki autioituneen rappiotilan vuonna 2017. Vielä tuolloin he eivät tienneet, mikä työmäärä oli edessä: piiput olivat romahtaneet, vesi satanut sisälle vähintään kymmenen vuotta, päärakennuksen alahirret lahonneet, piha kasvanut umpeen…
Onneksi eivät tienneet.
Metsänvartijan virkatalo
Saariniemen tila on Vanttausjärven yksi vanhimmista pysyvistä asuinpaikoista. Alkuperäinen, metsänvartija Esaias Pekkalan virkatalo on tuhoutunut, mutta osa pihapiirin rakennuksista on 1800-luvulta kuten aitta ja pihasauna.
Vuonna 1859 Keisarillinen Majesteetillinen julistus määräsi, että kruunun puistot oli jaettava hoitoalueisiin ja hoitoalueet vartioalueisiin. Metsänvartijan tehtävänä oli valvoa, että vartioalueen asukkaat noudattivat järjestyssääntöjä. Hänen tehtävänään oli myös toimia laillisten metsätöiden työnjohtajana.
Nykyinen päärakennus on rakennettu todennäköisesti metsänvartija Matti Strandille 1900-luvun alussa. Metsänvartijan tilasta se muuttui kruununtorpaksi, joka 1930-luvulla jaettiin Strandin omalle pojalle ja vävylle (Aspegren) viljelystilaksi.
Merja Paksuniemi on samaa sukua kuin tuo vävypoika.
Vanhat esineet ja talon historia tekevät vierailukohteesta ainutlaatuisen ja Paksuniemen pariskunnan tarinointi luo leppoisan ilmapiirin.
Myös vanhojen rakennusten hyödyntäminen esimerkiksi latokappelina on hieno idea.
Kappelin harras tunnelma on vaikuttava ja ehkä hieman yllätyskin ensikertalaiselle.
Merja ja Jari Paksuniemi ovat halunneet kunnioittaa perinteitä myös kotieläinvalinnoillaan. Pihapiirissä on useita suomalaisiin alkuperäisrotuihin kuuluvia maatilaneläimiä kuten kanoja ja lampaita.
Saariniemen tilaa on restauroitu taloa kuunnellen ja arvostaen. Vanhaa on korjattu, kaikki mahdollinen on hyödynnetty tai kierrätetty toiseen käyttötarkoitukseen.
Saariniemen tila oli Rovaniemen Kalevalaisten retkikohteena kesäkuussa. Kalevalaisten tehtävänä on välittää sukupolvelta toiselle suomalaisen kulttuurin, kielen ja perinteen tuntemusta.
Rovaniemen Kalevalaisista voit lukea lisää tästä.
Saariniemen tila on osa kotiseutuhistoriaamme, kulttuuriamme ja perinnettämme.
Merjalla ja Jarilla riittää työsarkaa. Ulkopuoliset huomionosoitukset kertovat, että työtä arvostetaan, mutta ilman sisäistä paloa, innostusta perinnerakentamiseen ja kotiseutuun työ ei kantaisi eteenpäin.
Merja ja Jari Paksuniemelle on myönnetty Lapin rakennusperinneyhdistyksen Hurrikas-palkinto vuonna 2020 ja Talonpoikaskulttuurisäätiön kunniakilpi viime vuonna.
Vaadi aina enin itseltäsi!
Osallistuin Lapin Lottaperinneyhdistyksen 20-vuotisjuhlaan kesäkuun alussa Rovaniemellä. Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on nostanut myös lottatyön sodassa ja rauhassa uudenlaiseen arvoon.
Lapin lotat ja pikkulotat ovat jo varsin iäkkäitä ja heitä on vähän. Osalla lähimuisti on heikentynyt, mutta sotavuodet ja evakkoajat palaavat mieleen päivittäin.
Vieruskaverini kysyikin, olimmeko samassa kuorma-autossa, kun tulimme Petsamosta Tervolaan ja oliko se minun vastasyntynyt, joka menehtyi evakkomatkalla.
Naiset kantavat lopun elämäänsä raskaita muistoja.
Suomen suurin naisjärjestö
Lotta Svärd-järjestö on ollut Suomen suurin naisjärjestö, jonka toimintaan osallistui parhaimmillaan yli 200 000 naista.
Lotta- ja pikkulottatoiminta oli suomalaisten naisten tapa tehdä työtä vapaan ja itsenäisen isänmaan hyväksi.
Sotavuosina isänmaallisuuden henki heijastui jäsenmäärän kasvuna.
Pohjolan Lotta-piiri perustettiin Kemissä maaliskuussa 1921. Jo vapaussodassa naiset olivat toimineet suojeluskuntien ja armeijan apuna. Naiset huolehtivat muonituksesta, vaatetuksesta ja majoituksesta. Lisäksi suosituissa ompeluseuroissa tehtiin sotilaille varusteita.
Lotat oppivat kultaiset säännöt, joissa yhtenä kohtana oli:
Vaadi aina enin itseltäsi!
Paikallisosastoihin hyväksyttiin uusia jäseniä jokaisessa kokouksessa. Maaseudulla lottajärjestö tarjosi monille ainoan harrastus- ja koulutusmahdollisuuden, jäsenistö oli piirin alueella laajasti talollisista torppareihin, maanomistajista maattomiin ja vähäosaisiin, kauppalan rouvista kotiapulaisiin.
Lähes kaikki jäseniksi haluavat pääsivät mukaan toimintaan. Vain muutamia erotettiin sopimattoman käytöksen kuten kansantalon tansseissa käymisen vuoksi.
Ensimmäiset paikallisosastot olivat Rovaniemi, Tervola, Kemin kunta, Karihaara, Kemin kaupunki, Ranua, Sodankylä, Kemijärvi, Ylitornio, Alatornio, Karunki, Simo ja Tornio.
Jäsenmäärä oli Lapissakin korkea, sillä esimerkiksi synnyinkunnassani Simossa oli vuonna 1941 yli 170 jäsentä, Tervolassa yli 200 ja Rovaniemellä 737.
Ensimäiset tyttöosastot perustettiin vuonna 1932. Omat osastot olivat ainakin Rovaniemellä, Kemijärvellä, Kittilässä ja Ounasjoella, ja jäseneksi hyväksyttiin 10 vuotta täyttäneet tytöt, osa tosin oli jopa 8-vuotiaita.
Pikkulotta sai pyrkiä lottiin 17-vuotiaana.
Neuvontapäivät antoivat perustietoa paikallisille toimijoille, mutta piirit ryhtyivät kouluttamaan eri alojen osaajia. Aluksi koulutusta annettiin muonitus- ja lääkintätyöhön, vuodesta 1927 kansliatyöhön ja hieman myöhemmin viestintään, kaasusuojeluun, väestönsuojeluun ja hevoshoitoon sekä saniteettiin.
Vakavien aiheiden lisäksi lotille suositeltiin henkistä ja ruumiillista kuntoa kohottavia urheilu- ja kulttuuriharrastuksia. Naisille sopiviksi urheilulajeiksi laskettiin tuolloin murtomaahiihto, pesäpallo, soutu, suunnistus ja voimistelu.
Sotavuosien 1939–1944 aikana lotat toimivat maanpuolustusta tukevissa toimissa ja vapauttivat noin 25 000 miestä sotilaallisiin tehtäviin.
Lotat eivät osallistuneet aseelliseen toimintaan.
Sosiaalinen huoltotyö
Lottajärjestöllä on ollut merkittävä rooli myös sosiaalityössä. Järjestön paikallis- ja kylätoimintaverkosto oli oivallinen apu Suomen Punaiselle Ristille ja Sotainvalidien Veljesliitolle, kun sotainvalideille ja kaatuneiden omaisille tarvittiin apua.
Lotat keräsivät silmälaseja, kävelykeppejä, metalli- ja kumiromua sekä lumppuja uusiokäyttöön. Erilaisilla arpajais- ja keräystuotoilla annettiin rahallista perheille avustusta tai esimerkiksi sika.
Heinäpellolla tai perunannostossa oli usein lottia apuna, kaatuneiden omaiset saivat kriisiapua lotilta, lotat järjestivät sotaorvoille kummeja Ruotsista tai paikallisosastoista.
Sosiaalisen huoltotyön tunnetuin muoto olivat lahjapaketit. Lotat valmistivat paketteja kotiseudun sotilaille ja lotille sekä tuntemattomille sotilaille.
Ilman lottajärjestön ansiokasta toimintaa Suomen kotirintama ei olisi kestänyt talvi- ja jatkosotaa sekä Lapin sotaa ja evakkoaikoja.
Lapissa lotat huolehtivat, että Lapista evakkoon pikaisesti Ruotsiin tai Pohjanmaalle lähteneet 100.000 asukasta saivat jonkinlaista huoltoa ja sairaat ja vanhukset hoitoa matkan varrella.
Järjestö lakkautettiin jatkosodan jälkeen syksyllä 1944, sillä rauhanehdoissa sovittiin näin:
Suomi sitoutuu heti hajoittamaan kaikki sen alueella toimivat hitleriläismieliset (fassisminluontoiset) poliittiset, sotilaalliset ja sotilaallisluontoiset samoinkuin muutkin järjestöt, jotka harjoittavat Yhdistyneille Kansakunnille ja erityisesti Neuvostoliitolle vihamielistä propagandaa, sekä vastaisuudessa olemaan sallimatta tämäntapaisten järjestöjen olemassaoloa.
Lottapuvut ja merkit piti hävittää. Järjestön toiminta unohdettiin vuosikymmenien ajaksi. Naisten työ sai osakseen ilkeämielistä arvostelua.
Historia on hyvä tuntea
Lapin lottaperinneyhdistys on halunnut vaalia Lapin lottien ja pikkulottien työtä. 20 vuotta sitten perustettu yhdistys on kerännyt kattavan lottamatrikkelin, että me seuraavat sukupolvet emme unohtaisi omaa historiaamme ja naisten uhrautuvaa työtä itsenäisen Suomen hyväksi.
Pari vuotta sitten haastattelin kolmen sodan lottaa Alli Korvaa. Hän lausui juhlassa runoja ja vaalii isänmaallisuutta kaikin tavoin:
Alli Korvan haastattelu Simoskat-kanavalla.
Ja aina voi oppia uutta. Hanuristitaiteilija Kaisa Ristiluoma soitti juhlassa reippaan polkan. Vieruskaveri neuvoi pitämään käsiä siivosti pöydällä ja käyttäytymään asiallisesti, mutta pöydän alla voi heilutella jalkoja: pysyvät nilkat kauniina.
***
Lotta Svärd Säätiöstä voit lukea tästä linkistä.
Lähteet: Lapin lotat rauhan ja sodan töissä. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä 2005.
Kuvat: SA-kuva.
Ikääntyneiden hoivan ja hoivan hätätilanne
Hyvinvointialueiden rakennustyö etenee eri puolilla Suomea hyvin eritahtisesti. Pääajatuksena uudistuksella on turvata esimerkiksi ikäihmisille heidän tarvitsemansa hoivan ja hoidon palvelut oikea-aikaisesti.
Tämä olisi ollut toki mahdollista jo ennen sote-uudistusta, sillä kansainväliset sopimukset, perustuslakimme sekä yleis- ja erityislakimme ovat taanneet ikääntyneille ihmisarvoisen elämän edellytykset ja sujuvan arjen.
Lakeja ei vain ole haluttu noudattaa, ja ikääntyneet tai heidän läheisensä eivät aina jaksa valittaa ja kannella kuntien lainvastaisista ohjeistuksista ja menettelytavoista, palveluyksiköiden henkilöstömitoituksista tai palvelun laadusta.
Räikeitä laiminlyöntejä on sekä yksityisten että kuntien omassa palvelutuotannossa.
Tilanne on kansallinen häpeä.
Valvonta paljastaa epäkohtia
Ihannehan olisi, että jokaisella sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöllä ja johtajalla olisi säädösten mukainen koulutus ja vahva ammattieettinen näkemys.
Ihmisarvon, ihmisoikeuksien ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sisäistäminen edesauttaisivat ikääntyneiden hyvän elämän toteuttamista.
Todellisuus on usein kaukana ihanteesta.
Otetaanpas esimerkki.
Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintovirasto puuttui keväällä Attendo Oy:n Telkänsiipi-yksikön toimintaan (Telkänhoiva Oy). Kyseessä on tehostetun palveluasumisen yksikkö 62 ikäihmiselle.
Tarkastuskäynnillä todettiin vakavia puutteita yksikön
- henkilöstörakenteessa ja -mitoituksessa
- henkilöstön tehtävänkuvissa
- lääkehoidossa, omavalvonnassa
- johtamisessa
- viriketoiminnassa ja ulkoilussa
Aluehallintoviraston sivuilla julkaistu valvontapäätös on karua luettavaa, mutta todennäköisesti Attendo Oy ei liene ainoa, jolla on vastaavia käytäntöjä.
”Työntekijä kuvaa, että yksikön perehdyttämisessä on puutteita. Hän on itse saanut yhden päivän perehdytyksen hoitoapulaisen tehtäviin, eli keittiötyöhön. Asiakastyön osalta häntä ei ole perehdytetty, vaikka työajasta 50 % kohdentuu välittömään asiakastyöhön.
Hänellä ei ole omia tunnuksia, joilla voisi kirjata asiakastyön osalta. Hänen mukaansa kaikki keittiötyöntekijät eivät suostu tai osaa tehdä asiakastyötä, vaikka heille on sitä kohdennettu. Henkilöstö ei puutteellisen kielitaidon vuoksi ymmärrä esimerkiksi hygieniaohjeita.
Yksikön palaverien pöytäkirjat ovat puutteelliset.”
Raportista ilmenee, että hoitoapulaiset eivät siis tienneet, että heille olisi kuulunut myös hoitotyötä sekä ikäihmisten viriketoimintaa ja ulkoiluttamista. Lisäksi heillä ei ole riittävää suomen kielen taitoa, että he kykenisivät vuorovaikutukseen huonokuntoisten ikäihmisten kanssa.
Aluehallintovirasto määräsi Attendon huolehtimaan, että välittömästä asiakastyöstä vastaavat pääosin
koulutetut sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöt. Lisäksi kaikilla välittömään asiakastyöhön luettavilla henkilöillä tulee olla riittävä osaaminen tehtävästään vastaamiseen.
Attendo sai samalla huomautuksen siitä, että yksikön välittömään asiakastyöhön on laskettu liikaa kouluttamattomia tai vähän koulutettuja henkilöitä.
Tämä on vaarantanut vakavasti asiakasturvallisuuden.
Mitoituksen vastattava palvelutarvetta
Usein tuntuu siltä, että voimassa oleva lainsäädäntö tulee monille palveluntuottajille yllätyksenä. Kuitenkin laki ikäntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta ja iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista on ollut voimassa nykymuodossaan jo vuosikymmenen.
Lain mukaan toimintayksikössä on oltava henkilöstö, jonka määrä, koulutus ja tehtävärakenne vastaavat toimintayksikön palveluja saavien iäkkäiden henkilöiden määrää ja heidän
toimintakykynsä edellyttämää palvelun tarvetta ja joka turvaa heille laadukkaat palvelut.
Tältä osin laki on hyvin yksiselitteinen: mitoituksen on vastattava asiakkaiden palvelutarvetta.
Ja jokainen tietää, että ikääntyneiden, erityisesti muistisairaiden palvelutarve lisääntyy sairauden edetessä.
Aluehallintoviraston mukaan Telkänhoiva Oy on ratkaissut tilanteen kohdentamalla hoitoapulaisten työajasta 50 % välittömään asiakastyöhön. Myös sairaanhoitajien ja lähihoitajien työaika on kokonaisuudessaan kohdennettu välittömään asiakastyöhön, vaikka se ei ole vastannut todellisuutta.
Telkänhoiva Oy ei ole toteuttanut myöskään omavalvontaa ja monet puutteet ovat vaarantaneet asiakasturvallisuutta. Silti yksikössä on ollut käytössä Attendon oma Attendo Quality (AQ)
laadunhallintajärjestelmä, jonne kirjataan poikkeamat, läheltä piti-tilanteet ja epäkohtailmoitukset.
Laadunhallintajärjestelmä ei ole ole kuitenkaan toiminut.
Aluehallintoviraston näkemyksen mukaan
”Yksikössä ei poikkeamailmoituksia ole kirjattu juuri lainkaan, niitä ei ole käsitelty asianmukaisesti eikä niiden perusteella ole viipymättä arvioitu tarvittavia toimenpiteitä riskinhallinnan ja laadunvarmistuksen toteuttamiseksi.”
Ulkoilua, jos sää sallii
Aluehallintovirasto kiinnittää Attendo Telkänhoiva Oy:n huomioita siihen, että yksikössä tulee päivittäin toteuttaa elämänlaatua rikastavaa ja toimintakykyä ylläpitävää toimintaa asiakkaiden yksilöllisten toiveiden sekä tarpeiden mukaisesti.
Viriketoiminta ja ulkoilutus ovat kuitenkin olleet kokonaan keittiövuorossa olevan henkilöstön vastuulla.
Siis heidän, jotka eivät olleet asiasta edes tienneet.
Valvontakäynnillä paljastui, että
”…yhdessäkään ryhmäkodissa ei osattu kertoa, millaista toimintaa päivän aikana järjestetään… osassa ryhmäkodeista oli viikon virikeohjelma seinällä, joita ei hoitajien mukaan toteuteta… Yhdessä kerroksessa oli lauantaille kirjoitettu, että ulkoilua jos sää sallii. Hoitajat kuitenkin kertoivat, että asiakkaat eivät ole juuri lainkaan käyneet ulkona talvella.”
Valvontaraportin mukaan yksikön hoito toteutuu osalla asiakkaista täysin vapaasti ja ilman suunnitelmallisuutta ja osa hoitajista on kieltäytynyt laatimasta hoito- ja palvelusuunnitelmaa, koska heillä ei ole ollut tarpeeksi osaamista.
Lisäksi työvuoroissa on ollut lääkeluvattomia työntekijöitä, yksikköön on sijoitettu lisää asukkaita, vaikka henkilöstömitoitus ei ole ollut riittävä tai vastuujohtajaa ei ole ollut lainkaan.
Onko raha paras konsultti?
Me suomalaiset ikäännymme vauhdikkaasti. Kymmenen vuoden kuluttua yli neljäsosa on jo yli 65-vuotiaita ja yli 85-vuotiaiden määrä kaksinkertaistuu kahden vuosikymmenen aikana.
Meillä on erilaisia ikäohjelmia, hienoja sanoja ja huolipuhetta vanhusväestöstä, mutta teot ovat vähäisiä.
Onkin mielenkiintoista seurata, kuinka monet eri tahot ryhtyvät vaatimaan muutoksia hoitajamitoitukseen ja henkilöstön kelpoisuusvaatimuksiin. Pahimmillaan pikakoulutetuista hoitoapulaisista tulee lähihoitajien ja sairaanhoitajien sijaisia ja valvontaa kevennetään.
Ammattieettiset ohjeet unohtuvat, kun eurosta tulee paras konsultti ohjaamaan päätöksentekijöitä.
Useat palveluyksiköt ovat jo nyt siinä tilanteessa, ettei niillä pitäisi olla edes toimilupaa.
Ikääntyneiden hoivan ja hoidon nykytilanne on kansallinen häpeä.
Jokaisen kannattaisi kerrata Suomen sosiaalipolitiikan historiaa ja muistaa, että huutolaisajasta on vain sata vuotta. Samalla kannattaisi muistaa, ketkä ovat rakentaneet meille suomalaisen hyvinvoinnin ja miten me heitä siitä kiitämme.
Blogi on julkaistu Uuden Suomen puheenvuorona 2.6.2022.
Hyvä hallinto on perusoikeus
Hyvä hallinto on meidän kaikkien perusoikeus, mutta siihen on vielä matkaa.
Kuulen lähes päivittäin erityisesti muilta mummuikäisiltä kertomuksia uskomattoman huonoista viranomaiskokemuksista ja hallinnon toimimattomuudesta: määräaikoja ei noudateta, neuvontaa ei anneta tai neuvotaan väärin, palvelupäätöksiä ei tehdä tai jos tehdään, niitä ei perustella.
Se turhauttaa meitä hallintoalamaisia eli asukkaita, palvelunkäyttäjiä ja veronmaksajia.
Ilman meitä asukkaita ei tarvittaisi hallintoakaan, joka rahoitetaan meidän kaikkien veroeuroilla eli me maksamme kustannukset myös huonosta hallinnosta.
Mikä tässä yhtälössä voi olla niin vaikeaa, että jo vuonna 2003 voimaan tullutta hallintolakia ei viranomaistoiminnassa aina ymmärretä?
Kuitenkin olettaisin, että lähes kahdessa vuosikymmenessä sen perusajatukset olisi jo sisäistetty jokaisessa kunnassa, kaupungissa ja valtion virastossa.
Valitettavasti näin ei ole.
Hyvä hallinto ei ole mielivaltaa
Yleinen hallintomenettelylaki säädettiin 1980-luvulla, ja sen tarkoituksena oli koota hajanaiset hallintomenettelyn osa-alueet samaan lakiin. Teuvo Pohjolainen ja Teuvo Metsäpelto painottivat meille Lapin korkeakoulun julkisoikeuden opiskelijoille, että hallinto ei voi olla mielivaltaista.
Lain tavoitteena oli turvata kansalaisen asema ja oikeussuoja hallintomenettelyssä.
Hallintomenettelylaki korvattiin hieman selkeämmällä hallintolailla pari vuosikymmentä myöhemmin. Silloin toki arveltiin, että asennemuutos voi vaatii useilta viranomaisilta aikaa, sillä he kaikki eivät olleet oppineet palvelemaan kansalaisia vielä 1980-2000-luvuilla.
Asenne oli peritty todennäköisesti jo tsaarin ajalta: parhaimmat vallanpitäjien hännystelijät etenivät virkaurallaan ja kansa oli roskajoukkoa.
Hyvä hallinto on huolellisuutta
Jo mummukin sen ymmärtää, että hyvässä hallinnossa viranomaiset kohtelevat kaikkia ihmisiä oikeudenmukaisesti ja ovat puolueettomia. Jo hallintomenettelylaissa opeteltiin, mitä tarkoittaa viranhaltijan esteellisyys eli puolueellisuus ja milloin viranhaltija ei saa olla itse osallisena hallintomenettelyssä.
Hallintolaki tarkoittaa yksinkertaistaen myös sitä, että viranomaisen on tehtävä työnsä huolellisesti ja oikein ja työhön ei saa kulua liikaa aikaa.
Eli hallinnon pitäisi olla asianmukaista ja tehokasta.
Hallinnon periaatteissa korostuvat palvelu ja neuvonta eli jokaisen viranhaltijan pitäisi ajatella asiaa niin, että hän on veronmaksajien palvelija, jonka tarkoituksena on auttaa asiakasta ratkaisemaan tämän mahdollinen ongelma.
Kuntaliiton sivuilta voi jokainen käydä kertaamassa hallinnon oikeusperiaatteet, jotka ovat:
- yhdenvertaisuusperiaate, joka velvoittaa tasapuoliseen kohteluun, johdonmukaisuuteen ja syrjimättömyyteen
- tarkoitussidonnaisuuden periaate, jonka mukaan viranomaisella ei saa olla toiminnassaan vääriä vaikuttimia eikä harkintavaltaa saa käyttää väärin
- objektiviteettiperiaate, joka edellyttää viranomaisilta asiallista ja puolueetonta toimintaa
- suhteellisuusperiaate, joka velvoittaa esimerkiksi terveysvalvonnassa mitoittamaan keinot niin, ettei kenenkään oikeuksia tai etuja rajoiteta enempää kuin haitan tai vaaran poistaminen edellyttää
- luottamuksensuojaperiaate, joka on ennen muuta yksilön suojaa julkista valtaa vastaan ja antaa yksityiselle oikeuden luottaa viranomaisen toiminnan oikeellisuuteen ja virheettömyyteen.
Nämä olisi suotavaa hallita myös kunnallisessa päätöksenteossa.
Saavatko mummut palveluja?
Kyllä ja ei. Liian monet meistä saavat kielteisen päätöksen jostakin etuudesta puhelimitse, päätöstä ei perustella, jolloin emme tiedä, mitkä seikat ovat johtaneet ratkaisun tekemiseen.
Kun päätöstä ei anneta kirjallisena tai perustelut puuttuvat, siihen on vaikea hakea muutosta.
Ja tämä lienee huonon hallinnon tavoitteenakin: kun kukaan ei kyseenalaista päätöstä, perustelematonkin päätös jää voimaan ja huonosta menettelystä tulee vallitseva tapa.
Muun muassa sosiaalihuoltolaki ja vanhuspalvelulaki takaavat periaatteessa meille mummoille oikeuden moniin palveluihin, mutta vain periaatteessa.
Otetaanpas esimerkki: laissa on säädetty kolmen kuukauden enimmäismääräaika palvelun järjestämiseen siitä hetkestä alkaen, kun asia on laitettu vireille. Lain mukaan palvelut tulee järjestää ilman aiheetonta viivytystä eli tarvittaessa nopeammin kuin kolmessa kuukaudessa.
Käytännössä viranomaiset saattavat kuitenkin keksiä syitä, miksi asiaa ei laiteta vireille.
Tästäkin olen kuullut ikäviä tarinoita.
Jos joku meistä mummuista on sairaalassa, asiaa ei laiteta vireille ennen kuin olemme jälleen kotona tai asiakirjoihin kirjataan, että kokeilemme asua kotona tuetusti ja asia laitetaan vireille vasta sen jälkeen.
Viranomaisten konsteilla siirretään päätöksentekoa, ettei meille tarvitse myöntää palvelua, johon olisimme olleet oikeutettuja jo ajat sitten.
Tämä kaikki on huonoa hallintoa, jossa lainsäädännön hienot periaatteet palveluhenkisyydestä, asiakkaan tarpeiden huomioon ottamisesta tai menettelytavoista ovat vain sananhelinää.
Ja kaikki tämä on ristiriidassa meidän mummujen osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksien kanssa.
Kuka valvoo hallintoa?
Entä jos viranomainen käyttäytyy asiattomasti, ei vastaa kyselyihin tai neuvoo aivan pieleen, valvooko hallintoa kukaan? Pitääkö aina kannella ja valittaa, että hallintolaki otettaisiin tosissaan?
Kyllä pitää. Meillä mummoillakin on siihen oikeus, ja jos me emme käytä tuota oikeutta, huonot viranomaiskäytännöt pysyvät huonoina.
Lapin aluehallintovirasto käsittelee ne kantelut, jotka koskevat meidän mummujen peruspalveluja ja kuntien viranomaistoimintaa. Päätökset kanteluihin lähetetään kuntien kirjaamoihin, mutta käsitykseni mukaan ne eivät etene sieltä esimerkiksi lautakuntien tai kaupunginhallitusten käsittelyyn tai niitä ei tuoda edes tiedoksi.
Kun päätöksentekijä ei edes tiedä, että jostakin asiasta on tehty kantelu, kanteluilla ei ole sitä ohjaavaa vaikutusta viranomaisten toimintaan, mitä niillä pitäisi olla.
Kotikunnassani viranomainen kieltäytyi pari vuotta sitten asiallisesta asiakirjapyynnöstä ja ilmoitti pyytäjälle, ettei häneltä toivota enää yhteydenottoja ja ettei viestihin enää vastata.
Viranomainen sai huomautuksen lain ja hyvän hallintotavan vastaisesta menettelystä.
Se on hallintokantelussa vakavin aluehallintoviraston antama seuraamus, joka ei näytä hyvältä ansioluettelossa tai siinä tilanteessa, kun työantaja ryhtyy anomaan ansiomerkkejä moitteettoman työuran palkitsemiseksi.
Aluehallintovirasto kertaa päätöksessään (LAAVI/359/2018) ne lainkohdat, joita viranomaisen on syytä noudattaa työssään myös Rovaniemellä. Ja jälleen ne ovat perustuslaki, hallintolaki ja julkisuuslaki ja erityisesti taito perustella päätös.
Hyvä hallinto on meidän kaikkien perusoikeus, mutta siihen on vielä matkaa.
Joskus toivoisin, että tämä mummu olisi edes tässä asiassa väärässä ja meillä olisi jo myös hyvää hallintoa ja palveluhenkisyyttä.
Yleensä en ole ymmärtänyt asioita pieleen.
Huonot naiset vai huonot miehet?
Pitihän sitä käydä elokuvissa, sillä Huonot naiset on kuvattu synnyinseuduillani Simossa. Komediaelokuvan hääpari vihitään samassa kirkossa kuin minut ja mieheni vihittiin reilut kolme vuosikymmentä sitten.
Huonot naiset virallinen elokuvaesittely eli traileri.
Elokuvan tarinassa seurakuntatalon emäntä Johanna (Leea Klemola) valmistelee häitä Simon pirtillä. Perinteinen nuorisoseuran talo on elokuvassa seurakuntatalo, jossa sattuu ja tapahtuu.
Simon pirtin sivuille pääset tästä.
Karoliina ja Niklas Lindgrenin käsikirjoittama ja Niklas Lindgrenin ohjaama elokuva on osin hillittömän hauska, osin surullinen.
Elokuvassa venäläisiä seksityöläisiä kuljettava huonokuntoinen pienoisbussi hajoaa seurakuntatalon lähistöllä ja Johanna-emäntä joutuu majoittamaan naiset seurakuntatalolle. Johanna on odottanut oman pestinsä vakinaistamista, mutta kirkkoneuvosto ei ole vuosien harkinnan jälkeen asialle lämmennyt.
Osasyynä päättäjien nihkeyteen on Johannan avioton Siiri-tytär, jota näyttelee mainiosti Emma Kilpimaa sekä nahjusmainen kirkkoherra (Kari Ketonen).
Huonot naiset on komediaa, mutta muistellaanpas hieman.
Ei ole olemassa huonoja naisia ilman huonoja miehiä tai huonoja elinolosuhteita.
Keminmaan Kapernaumin Lomakylä tuli tunnetuksi 2000-luvun alkupuolella ns. ilotyttörallista. Lomakylässä kävi pääasiassa Murmanskista tulleita venäläisnaisia. Viranomaistietojen mukaan yhdellä kertaa paikalla oli 60- 70 naista.
Seksiä myytiin ja ostettiin lomakylässä. Asiakkaat olivat pääosin Kemi-Tornion alueella asuvia miehiä, mutta osa ajoi palvelujen piiriin satojen kilometrien päästä Ruotsista.
Monet asiakkaista olivat perheenisiä ja aviomiehiä.
Ensimmäiset naiset käännytettiin prostituution perusteella 2003. Myöhemmin Kemi-Tornion käräjäoikeus tuomitsi neljä miestä parituksista ehdollisiin vankeusrangaistuksiin.
1990-luvun puolivälissä Utsjoen ja Nuorgamin alueella venäläisten ilotyttöjen toiminta herätti myös runsaasti keskustelua julkisuudessa. Naiset majoittuivat Norjan puolelle leirintäalueille ja myivät palveluja suomalaisille ja norjalaisille miehille.
Huonot naiset vai huonot miehet?
Eräästä televisiokeskustelusta muistan paikallisen luokanopettajan avuttomuuden vastata lasten kysymyksiin, miksi isät käyvät ilotyttöjen luona vierailuilla.
Osin tähän kysymykseen haettiin vastausta yhteispohjoismaisella naiskaupan vastaisella hankkeella. Se toteutettiin Pohjois-Ruotsin, Pohjois-Norjan ja Pohjois-Suomen sekä Luoteis-Venäjän alueilla vuosina 2003–2005.
Lapin prostituution näkyvin muoto oli tuolloin Murmanskin alueelta tuleva prostituutio, mutta oli täällä toimijoita muualtakin. Myös paikallisia naisia ja miehiä.
Pia Skaffari on tehnyt väitöstutkimuksen aiheesta.
Pia Skaffari etsi tutkimuksessaan vastausta kysymykseen, onko itäprostituutiossa kyseessä naiskauppa vai naisten oma valinta.
Kun Murmanskin alueella monien naisten ansiotaso on niin matala, ettei sillä elä, prostituutio antaa mahdollisuuden lisäansioihin. Tutkimusjoukon naiset olivat eri-ikäisiä, erilaisessa elämäntilanteessa eläviä, osin hyvin koulutettujakin, naimattomia, äitejä, yksinhuoltajia, jotka eivät tulleet toimeen muulla tavoin.
Äidit ja jopa isoäidit tai virkanaiset valitsivat prostituution antaakseen lapsilleen tai lapsenlapsilleen paremman elämän.
Niin myös Huonot naiset -elokuvassa venäläisnainen, joka odotti lasta.
Sellaiset naiset eivät ole huonoja.
Lujaa tahtoa on vaadittu ennenkin
Langat käsissä -kirjassa on useita oppilasmuisteluksia, joista ilmenee kotiseutumme historia monin eri tavoin. Neiti Kauhanen (Maire Savela) oli käsityökoulun oppilaana vuosina 1946-47 eli heti Lapin sodan jälkeen.
Lujaa tahtoa on vaadittu jälleenrakennusaikana niin koulun johtaja Hilda Lukkariselta kuin oppilailtakin.
”Sinetän koulun opettajat (Lauri Koski ja Toini Mattila) kehottivat minua lähtemään opettajaseminaariin Kemijärvelle. Meitä oli perheessä kymmenen lasta, olin toiseksi vanhin. Olin musikaalinen ja karkasin usein soittamaan harmonia. En ollut mikään esiintyjä tai erikoisen rohkea.
Siihen aikaan kotikasvatus oli sellaista, että pitää olla kaikille kiltti ja jos riitaa meinaa tulla, silloin on hyvä lähteä pois paikalta.
Maalaiskodissa meitä opetettiin heti työntekoon. Ei se ollut vaikeaa, sillä meitä osattiin kehua sen verran, että teimme töitä mielellämme.
Äiti sanoi, että olisi hyvä, jos lähtisin käsityökouluun tai kansanopistoon. Laitoin kuitenkin opettajien kanssa hakemuksen myös Kemijärven seminaariin. Käsityökouluun tuli kuitenkin kutsu opiskelemaan viikkoa aiemmin kuin Kemijärveltä kutsu pääsykokeisiin, ja Hildalle piti vastata heti, ottaako koulupaikan vastaan.
Sota-ajan jälkeen meitä oli paljon, jotka odottivat koulupaikkaa johonkin. Ilmoitimme käsityökouluun naapurin tyttären Rahkon Eevan kanssa, että me tullaan ja päätimme, että asumme yhdessä.
Eevan kanssa saimme asua herroiksi kaksi kuukautta Valtakatu 2:ssa. Siinä oli lääninhallituksen vieressä lennättimen insinöörien asunto. Eevan siskon mies Halminen oli insinööri ja heillä oli oikein hieno kaksi huonetta ja keittiö parakkiasunto. Halminen oli koulutuksessa Mikkelissä ja me saimme asua siinä. Eeva jäi siskonsa luo asumaan ja minä muutin koululle.
Koulu oli Ruokasenkadulla Rauhanyhdistyksen talossa. Siinä oli myös Niskan kauppa.
Minulla oli sänky, aukaistava heteka. Kinisjärven Seija nukkui siinä myös. Seija meni usein lauantaina kotiinsa Kittilään. Sänky erotettiin Niskan kaupan puolelta viltillä.
Lämmitin huoneet ja hain vedet. Minun ei tarvinnut maksaa vuokraa, kun tein töitä.
Siellä oli valmiit honkapuut pölkkyinä. Nehän olivat kuin unelma, mutta ne piti halkoa. Seurakuntasalissa oli kaksi korkeaa pönttöuunia. Keitimme siinä kahvit, jos jollakin oli kahvia ja lämmitimme hiilloksella ruokaa. Kirkolla asuvatkin lämmittivät ruokansa, joten kyllä siinä oli tungosta kumpaankin uuniin.
Tietenkin me kävimme tansseissa, kun asuimme keskellä kauppalaa.
Koulu oli puolivälissä, se oli 12.2.1947, kun tapasin Armaan (Savela). Poliisien ja VR-ruokalan yhteistanssit olivat keskustan parakissa, meidät molemmat oli kutsuttu sinne.
Kun Armas haki minua tanssimaan, se oli menoa ja illalla olin jo Armaan kainalossa.
Armas alkoi kulkea iltasella seuraamassa koululla, kun yritin kutoa mahdollisimman paljon. Kun tutustuimme, minulla oli menossa tyynynpäälliset, johon tehtiin Karjalan pelekkakuvio niin kuin pitsiksi.
Tein niitä kymmenen ja Armas kutoi oikein nätisti. Hän oli Nivalasta ja oppinut kotona kutomaan kankaita, vaikka körttialueella vaatteet olivat aika yksivärisiä, mutta perusasiat olivat vahvoina.
Armas oli niisinyt, osasi tehdä polkusilla kuvioita.
Hildalle oli juoruttu, että Armas kävi luonani iltaisin ja viikonloppuisin. Hilda tuli käymään eräänä iltana, Armas oli niisimässä, sillalankoja oli mennyt loimesta poikki ja Hilda tuli kysymään, onko ongelmia. Armas esittäytyi poikakaverina, ja Hilda sanoi, ettei meillä ole vierastunteja.
Hilda ei ollut poikakaverista erityisen iloinen, mutta ei kovin paheksuvakaan. Hilda totesi, että Kauhanen on niin ahkera ihminen ja saa paljon aikaan, mutta se ei ole ihme, kun on tuollainen kaveri.
Armas oli päivät töissä postilla, mutta iltaisin hän auttoi minua puhdistamalla portaat jäästä ja lumesta tai muuten. Armas oli aiemmin lentomekaanikkona ilmavoimissa ja hän olisi saanut jäädä sodan jälkeen siviilipuolelle, mutta hän halusi tehdä muuta.
Melkein kaikilla oli poikakaverit kouluaikana.
Kotonahan oli kaikki palanut
Teimme kapiot talven aikana. Olin kuitenkin niin kotihenkinen, että jos tein pöytäliinan, halusin tehdä kaksi, koska äitille kanssa. Kotonahan oli kaikki palanut.
Valmistelimme pikkujouluun ohjelmaa ja meillä oli harjoitukset koululla. Pesosen Elma oli hyvä pitämään puheita, kirjoitti kronikan meistä kaikista ja Partasen Tuulikki soitti haitaria. Elma tuli sanomaan, että Vanhamaan rouva ja Lukkarinen tulevat, pelästyimme ja Tuulikki yritti piilottaa haitarin. Äänihän oli kuulunut kauas.
Hildan mielestä hanuri oli synnillinen ja mehän olimme rauhanyhdistyksen vuokralaisina. Ei se ollut sopivaa, mutta kyllä meitä toisinaan tanssitutti ja Tuulikki säesti.
Ei meitä häädetty niistä tiloista, ei ainakaan silloin, kun olin koulussa.
Kevätjuhlassa Vanhamaan rouva, joka oli Hildan hyvä ystävä, piti puheen ja kehui meidän pieniä töitä. Olihan niitä aika paljon, Hilda oli hankkinut lankoja Ruotsista ja Etelä-Suomesta, vaikka oli pula-aika.
Kun koulu loppui, menimme Armaan kanssa heinäkuussa kihloihin ja joulukuussa Saraste vihki meidät parakkikirkossa.
Koulussa oli kolme öljylamppua, Hilda hankki niitä Muhokselta.
Armas sai siirron postin esimieheksi Muonioon syksyllä 1950. Sehän houkutteli, sillä asuimme täällä parakissa ja Muoniossa oli tarjolla uusi postitalo ja kaikki mukavuudet, lämmin vesikin.
Aloin talonmieheksi, vaikka olin valmistunut alistajaksi (kirjapainotyöntekijä) Rovaniemellä.
Perustimme Muonioon marttayhdistyksen, se sai hyvän lähdön, koska naisille ei ollut paljon harrastuksia. Kitkiöjoella oli iso pirtti ja siellä oli aivan niin kuin käsityökoulussa, ompelu- ja kutomapuoli. Meillä oli ompelukoneita ja kolmet kangaspuut, ja minä mukamasten vedin tätä toimintaa.
Jokainen teki itselleen marttapuvun.
Hilda sanoi, että koulun tulevaisuus on taattu, kun on niin paljon ahkeria ihmisiä ja pyrkijöitä on paljon.
Hilda oli tyytyväinen, jos oppilas osasi jonkin taidon. Singer-ompelukoneita oli kaksi ja hän kysyi, kuka osaa langattaa. Sanoin osaavani. Osasin myös keritä, karstata, kehrätä. Siitä on kronikassakin maininta.
Eila-siskoni meni käsityökouluun muutamia vuosia myöhemmin ja hänelle Hilda oli sanonut, että olin ahkera ja osaava, mutta kielsi Eilaa tekemästä töitä koulun ohella. Minähän olin yöt töissä kirjapainossa ja lämmitin koulun ja kannoin vedet.
Sain 3500 markkaa siitä, kun kävin yöllä kahdesta kuuteen viikkaamassa ja pinkkaamassa lehtiä.
Minulle annettiin kotoa 500 markkaa, silloin kun lähdin kouluun ja sain sen antaa kotiin kokonaan takaisin.
Meillä oli kotona niin paljon lapsia, että ajattelin vanhempia, kuinka he ovat tiukilla taloudellisesti. Meillähän paloi kaikki Lapin sodassa.
Joskus Vanhamaan rouva puhui yleistaloudellisesti asioita, mutta muuten Hilda opetti kaikki asiat täikammoista alkaen. Pääsin joskus tekemään suursiivousta Vanhamaan kotiin, saimme siellä hyvää ruokaa.
Kun palasimme Muoniosta Rovaniemelle, olin ammattikoululla yli kaksi vuosikymmentä kanslia-apulaisena.”
Voit tilata kirjan esimerkiksi tästä.
Totuudenmukainen tiedonvälitys
Olihan se aika hurjaa lukea maakuntalehden etusivulta, että henkilö on tuomittu törkeästä virka-aseman väärinkäytöstä. Lapin käräjäoikeus ei tosin ole vielä asiaa käsitellyt, mutta etusivulla, lehden paraatipaikalla 8.4.2022 tuomio julistettiin.
Lapin käräjäoikeus on ilmoittanut, että istunnot ovat kesäkuussa.
Myöhemmin lehden edustaja perusteli virheellistä uutisointia sosiaalisessa mediassa teknisellä vialla, joka oli aihettanut kiirettä.
Totuudenmukainen tiedonvälitys perustuu aina faktojen tarkistukseen. Aina.
Median itsesääntelyelin Julkisen sanan neuvosto aloitti muutamia vuosia sitten vastuullisen journalismin kampanjan, jonka tarkoituksena on korostaa, miten vastuullinen journalismi eroaa muusta viestinnästä.
Myös maakuntalehti on sitoutunut siihen.
Voit tutustua vastuulliseen journalismiin myös tästä.
Kampanjassa alleviivataan yksinkertaisesti sitä, että mediat noudattavat Journalistin ohjeita siksi, että ne takaavat yleisön oikeudet. Median lukijoilla, katselijoilla ja kuulijoilla on oikeus muodostaa mielipiteensä luotettavan tiedon pohjalta.
Siis totuudenmukaisen tiedonvälityksen pohjalta.
Kampanja-ajan jälkeen mediat ovat voineet korostaa noudattavansa pysyvästi vastuullista journalismia.
Niin myös maakuntalehtemme.
Syytön kunnes toisin todistetaan
Myös Suomi on sitoutunut YK:n ihmisoikeuksien julistukseen. Se on hyväksytty jo vuonna 1948 YK:n yleiskokouksessa, joten sisällön pitäisi vähitellen olla tuttua useimmille toimittajille.
Julistuksen 11. artiklan mukaan:
Jokaisen rikollisesta teosta syytteessä olevan henkilön edellytetään olevan syytön siihen asti kunnes hänen syyllisyytensä on laillisesti todistettu julkisessa oikeudenkäynnissä, jossa hänelle turvataan kaikki hänen puolustustaan varten tarpeelliset takeet.
Tässä yhteydessä asiantuntijat puhuvat myös syyttömyysolettamasta, joka on keskeinen ihmisoikeuksiin kuuluva periaate.
Vastuullisen median ei pitäisi ottaa ennakolta kantaa syyllisyyteen ja mahdollisesti pyrkiä asiattomasti vaikuttamaan tuomioistuimen ratkaisuun.
Maakuntalehti kuitenkin tuomitsi ennen käräjäoikeuden käsittelyä.
Journalististen ohjeiden mukaan:
Olennainen asiavirhe on korjattava viipymättä ja niin, että se tavoittaa mahdollisimman kattavasti virheellistä tietoa saaneen yleisön.
Nettisivuilta oikaisua oli vaikea löytää. Printtilehdessä (9.4.2022) oikaisu ei ollut etusivulla, vaan yksipalstaisena muiden oikaisujen joukossa lehden loppuosassa kuolinilmoitusten vieressä.
Etusivu on aina etusivu ja tavoittaa paremmin lehden lukijat.
Siksi tein tästä totuudenvastaisesta uutisoinnista kantelun julkisen sanan neuvostoon.
JSN on päättänyt että kantelu otetaan käsittelyyn. Päätöksen on tehnyt JSN:n puheenjohtaja Eero Hyvönen 28.4.
Pyydetään päätoimittajaa vastaamaan kanteluun siitä näkökulmasta, että korjattiinko painetun lehden etusivun virheet Journalistin ohjeiden kohdan 20 vaatimusten mukaisesti ja kiinnittämään vastauksessaan huomiota erityisesti korjauksen huomioarvon riittävyyteen.
Ja se kohta 20 kuuluu siis näin:
”Olennainen asiavirhe on korjattava viipymättä ja niin, että se tavoittaa mahdollisimman kattavasti virheellistä tietoa saaneen yleisön. Korjaus on julkaistava sekä tiedotusvälineen toimituksellisilla verkkosivuilla että julkaisussa tai kanavassa, jossa virhe on alun perin ollut.
Korjauksen huomioarvo on suhteutettava virheen vakavuuteen. Jos jutussa on useita asiavirheitä tai jos virheestä voi aiheutua suurta vahinkoa, toimituksen tulee julkaista uusi juttu, jossa virheellinen tieto yksilöidään ja korjataan.
Verkossa olennaisen virheen korjaamiseksi ei riitä virheellisen tiedon tai jutun poistaminen, vaan yleisölle on kerrottava virheestä sekä miten ja milloin se on korjattu.
Tiedotusvälineen on suotavaa tehdä yleisölle selväksi ne käytännöt ja periaatteet, joiden mukaan se korjaa virheensä.”
JSN arvioi, että päätös kantelusta on odotettavissa touko-kesäkuussa.
Ja näin JSN päätti:
Lapin Kansan etusivun uutisnostossa oli olennainen asiavirhe, jonka mukaan Rovaniemen entinen konserniasiamies olisi saanut tuomion törkeästä virka-aseman väärinkäytöstä. Tosiasiassa häntä vasta syytettiin rikoksesta.
Asian oikea laita kerrottiin kuitenkin virheettömästi lehden sisäsivun jutussa.
Lehti oli myös käsitellyt tapausta ja syytteen nostamista laajasti jo yli viikon ajan sekä printti- että nettijutuissaan. Lehti korjasi juttuaan jo sen ilmestyspäivänä nettiversiossaan ja seuraavana päivänä printtilehdessä oikaisuja-osiossaan.
Julkisen sanan neuvosto toteaa, että kyseessä oli olennainen asiavirhe, jonka Lapin Kansa korjasi nopeasti. Korjauksen julkaiseminen lehden oikaisuille tarkoitetussa osiossa oli huomioarvoltaan riittävä suhteessa virheen vakavuuteen.
Vakavuutta lievensi se, että asia oli kerrottu oikein lehden
sisäsivun jutussa ja aikaisemmassa uutisoinnissa.
Julkisen sanan neuvosto katsoo, että Lapin Kansa ei ole rikkonut hyvää journalistista tapaa.
Voit lukea JSN:n päätöksen kokonaisuudessaan tästä.
Suomeen ei kohdistu välitöntä uhkaa
Kuulun sukupolveen, jonka yhteinen nimittäjä, yhteinen avainkokemus ei ole sota. Me 1960-luvulla syntyneet emme ole kokeneet talvisotaa, jatkosotaa, Lapin sotaa, evakkoaikaa tai Lapin jälleenrakennusta.
Edelliset tai sitä edelliset sukupolvet ovat.
Olemme ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa sota tulee lähelle ja järkyttyneinä kuuntelemme vakavia puheenvuoroja siitä, että Suomeen ei kohdistu välitöntä uhkaa tai Suomeen ei kohdistu välitöntä sotilaallista uhkaa.
Ukrainan taistelu Venäjän hyökkäyssotaa vastaan on kestänyt yli kuukauden. Miljoonat ukrainalaiset ovat paenneet naapurimaihin ja siviiliuhrien määrä kasvaa. Media päivittää sotatilannetta ja analysoi, mitä Vladimir Putin kenties tekee seuraavaksi.
Laitamme rahaa keräyksiin, osallistumme konsertteihin, keräämme vaatelahjoituksia ja mietimme, voisimmeko tarjota kodin jollekin, joka on joutunut jättämään kaiken.
Tästä linkistä löydät keskeisimmät avunantajat kriisitilanteessa.
Kuulun 1960-luvulla syntyneiden sukupolveen, jolla ei ole sotakokemuksia tätä ennen. Meidän yhteisiä avainkokemuksiamme ovat kenties peruskoulu, yhden asian liikkeet, rauhanmarssit, Altajoki, Tsernobyl, interrail, YYA-sopimus, Pelle Miljoona, Eppu Normaali ja tietenkin Kekkonen, jonka me luulimme olevan suomalaisten nimitys presidentille.
Näistä kokemuksista ei synny riittävästi kykyä ymmärtää, mitä tarkoittaa, ettei Suomeen kohdistu välitöntä uhkaa tai ettei Suomeen kohdistu välitöntä sotilaallista uhkaa.
Meidän kaikkien turvallisuudentunne on kadonnut, vaikka pyrimme elämään arjessa ja tiedämme, ettei kaikkien sotauutisten seuraaminen ole järkevää. Silti aamulla varhain on avattava nettiuutiset ja illalla nukahdettava uusimpien tietojen ääreen.
Tieto rauhoittaa, siis se, että rajallamme ei ole Venäjän sotatoimia. Suomen ja Venäjän raja on ollut kuten tässä Utsjoelta otetussa kuvassa – rauhan raja.
Ukrainassa näin ei ole, ja moni miettii, milloin näkee kotinsa. Hiljainen tienoo-laulu saa aivan uusia merkityksiä.
Ukrainalainen kansansävelmä Hiljainen tienoo.
Kun kirkossa rukoillaan itsenäisen Suomen puolesta, alan ihmetellä, onko näin rukoiltu aiemmin vai olenko ottanut tämänkin kohdan itsestäänselvyytenä.
Tai kun ministeri pohdiskelee Natoon liittymistä ja miettii, mikä tie todennäköisimmin takaa Suomen itsenäisyyden, turvallisuuden ja rauhan jatkumisen, se hätkähdyttää.
Lokakuussa 2018 olin toimittajana seuraamassa 31 maan yhteistä Nato-harjoitusta Rovaniemellä. Harjoituksen tavoitteena oli kehittää kaikkien osallistuvien valtioiden puolustuskykyä mitä tahansa uhkaa vastaan.
Venäjän helikopterit pyörivät Suomen ja Venäjän rajalla, sillä harjoitusta ei seurattu naapurissamme kovin suopeasti.
Suomi oli Nato-harjoitusten tukikohtana 2018.
Presidentti Sauli Niinistö on todennut, että naamiot on nyt riisuttu. Suomi joutuu miettimään, mikä on sellainen turva, että me kokisimme, ettei tässä ole hätää tai että hätää ei tule.
Kaikilla turvallisuuspolitiikkaan liittyvillä linjauksilla on seurauksensa, ja ne on pohdittava tarkoin.
Puolustusvoimat on joutunut vastaamaan reserviläisten ja monien muiden kysymyksiin, miten pääsee kertausharjoituksiin tai vapaaehtoiseen palvelukseen. Maanpuolustustahto on herännyt myös Suomessa kuten Ukrainassa.
Tästä linkistä löydät myös vastauksia moniin maanpuolustukseen liittyviin kysymyksiin.
Kuulun sukupolveen, jonka yhteinen nimittäjä, yhteinen avainkokemus ei ole sota. Me 1960-luvulla syntyneet emme ole kokeneet talvisotaa, jatkosotaa, Lapin sotaa, evakkoaikaa tai Lapin jälleenrakennusta.
Meillä monilla on jo aikuisia lapsia, kenties seuraavaakin sukupolvea.
Minutkin on koulutettu (viestinnän) kriisitilanteita varten. Kun yöllä uni ei tule, ajatukset karkaavat miettimään, että meillä on kaksi poikaa. Maanpuolustushenkisenä ajattelen Suomea ja isänmaata, mutta äitinä ajattelen, kuten Helena Anhava (1925-2018):
Ovat kasvaneet miehen kokoon
ja äkkiä näen heidän kulkevan ovissa.
Kaikenikäisinä:
ryömien, kontaten, pitkin hiuksin, haivenparroin,
eikä äiti minussa suostu uskomaan
että olisi mitään
minkä puolesta nuorten olisi kuoltava.
Joka kerta kun poika syntyi
minä ajattelin: sodalle en sitä anna,
minä vaikka piilotan sen.
Asiakaskokemus – puhelinliittymän siirto
Täysi-ikäiseksi ehtinyt kuopus halusi, että siirrän aiemmin hallinnassani ja omistuksessani olleen puhelinliittymän hänen nimiinsä. Hän oli kilpailuttanut uuden liittymän ja operaattori oli vaihtumassa.
Tämän piti olla helppoa.
Kirjauduin pankkitunnuksilla uuden operaattorin linkistä ja hyväksyin liittymän siirron tällä viikolla.
Sitten alkoi vanhan operaattorin markkinointiviestintä:
tarjoamme enemmän
tarjoamme parempaa
tarjoamme edullisemmin
ja kaupan päälle vielä Lidliin 30 euron lahjakortti
Näinhän se pitää mennäkin: vanhasta, laskunsa ajallaan maksaneesta asiakkaasta ei haluta luopua, vaan hänestä pyritään pitämään kiinni (win-back).
Sain tekstiviestinä keskiviikkona, torstaina ja perjantaina tarjoukset. Joku yritti asiakaspalvleusta myös soittaa minulle, mutta en kesken työpäivää ehtinyt vastaamaan.
Sitten sähköpostiini tuli perjantaina sopimustiivistelmä toistaiseksi voimassa olevasta sopimuksesta. Luulin sitä aluksi huijausviestiksi, mutta kävin operaattorin sivuilla katsomassa ja kyllä, minulle oli tehty poikani liittymästä toistaiseksi voimassa oleva sopimus.
Laiton välittömästi viestiä sopimuksesta asiakaspalveluun. Lupasivat reagoida parin arkipäivän kuluessa.
Ehkä siihen mennessä verenpaineeni on hieman laskenut ja osaan käyttäytyä asiallisesti.
Kilpailu- ja kuluttajavirasto on 10.2.2022 ottanut kantaa operaattorin ja liittymän vaihdosta, mutta eihän sopimuksia ole aiemminkaan voinut tehdä ilman asiakkaan suostumusta.
Kilpailu- ja kuluttajaviraston ajantasaiset ohjeet voit lukea tästä.
Miten tämä meni niin kuin omasta mielestä?
PS. Chat ei vastaa, puhelin ei vastaa, viesteihin ei vastata. Asia on kesken vielä 12.3.
Sanat satuttavat
Luin hiljattain emeritapiispa Irja Askolan elämäkerran. Tai oikeastaan luin sen kahdesti, sillä moniin kohtiin piti palata ja miettiä, kuinka paljon sanat satuttavat, missä sananvapaudet rajat kulkevat ja liittyykö vapauteen myös vastuuta.
Irja Askola toimi Helsingin hiippakunnan piispana 2010-2017 ja teki ennen piispavuosiaan merkittävän kansainvälisen uran Euroopan kirkkojen konferenssissa Genevessä.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ensimmäinen naispiispa on tullut tunnetuksi myös runoteoksistaan sekä vahvoista kannanotoistaan yhdenvertaisuuden, monikulttuurisuuden ja tasa-arvon puolesta.
Irja Askola on kirkkososiologi ja runoilijapappi, joka ei kuulunut kirkon sisäpiiriin. Silti tai ehkä juuri siksi hän tuli valituksi merkittäväksi johtajaksi. Monet pahoittelivat valintaa, ja Askola muotoili itsekin olevansa erityisesti vanhoillisille piireille kävelevä ekumeeninen ongelma.
Kun Askola vihki miesparin lähetystyöhön, vihapalautteen määrä oli kohtuuton. Samanlaista postia hän sai myös osallistuessaan vuonna 2015 rasisminvastaiseen mielenosoitukseen.
Monille oli liikaa, että piispa oli puolustamassa moniarvoista Suomea, ja hän sai jopa tappouhkauksia.
Silti Irja Askola koki, että hän oli menetellyt niin kuin koki oikeaksi.
Sananvapaus on turvattu vahvasti
Sananvapaus on turvattu Suomessa vahvasti perustuslaissa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa.
Perustuslaki 12 pykälä:
Jokaisella on sananvapaus. Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä.
Jokainen saa siis ottaa kantaa, olla niin oikessa kuin haluaa, erotella meidät niistä, luoda enemmistö-vähemmistö-asetelmia sinnekin, mihin ne eivät kuulu. Kukaan ei voi arvioida, että sinun mielipiteesi olisi arvokkaampi kuin minun, vaikka näkökulmani voisi olla vinoutunut, faktat hatarat ja sävy aggressiivinen.
Aki Kekkonen on tehnyt opinnäytetyönsä Vihapostilla (Helsingin yliopisto, 2015) Irja Askolan piispana saamasta vihapalautteesta. Raaistunutta keskustelukulttuuria kärjistäen voisi ajatella, että Askolalle ei arvostelijoiden mielestä olisi kuulunut sananvapautta.
Nainen, joka puolustaa yhdenvertaisuutta, moniarvoisuutta ja tasa-arvoa on kelvoton ihmisenä, mutta erityisesti kirkon viranhaltijana – piispana.
Sananvapaus ja julkinen keskustelu kuuluvat demokratiaan. Ja julkisissa viroissa olevat joutuvat kohtaamaan entistä enemmän erityisesti sosiaalisen median nimettömien ja huonotapaisten henkilöiden epäasiallista kommentointia.
Mitä ilkeämmin sivallat, sitä paremmin saat äänesi kuuluviin erityisesti erilaisilla keskustelupalstoilla, joissa ylläpitäjä ei jaksa valvoa, kunnioitetaanko sananvapautta vai ei.
Ei tarvitse olla aivan naispiispa tai Irja Askola, kun huomaa, ettei sananvapauden katsota kuuluvan kaikille.
Evankelis-luterilainen kirkko perusti kirkon tasa-arvopalkinnon Irja Askolan ehdotuksesta vuonna 2017. Palkinnon nimi muutettiin alkuvuodesta tasa-arvo ja yhdenvertaisuuspalkinnoksi. Kirkkohallitus halusi, että palkinto voitaisiin myöntää myös yhdenvertaisuuden, ei vain sukupuolten tasa-arvon edistämisestä.
Kirkkohallituksen täysistunnossa oli esillä myös toinen versio palkinnon nimeksi. Kirkkoneuvos Petri Määttä esitti, että palkinto nimettäisiin Irja Askolan mukaan ja samalla se muistuttaisi Askolan yhdenvertaisuutta korostavasta toimintatavasta. Esitys hävisi äänin 7-5.
Toistaiseksi evankelis-luterilainen kirkko ei ole valmis tunnustamaan Irja Askolan merkittävää työtä yhdenvertaisuuden edistämisessä.
Rajoittamispyrkimyksiä myös kuntapolitiikassa
Sanavapauden rajoittamispyrkimyksiä on nähtävissä jopa kuntapolitiikassa, jossa erimieliset haluataan vaientaa.
Yksi esimerkki on Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirin hallituksesta vuodelta 2017, jossa kahdelta hallituksen jäseneltä estettiin osallistuminen päätöksentekoon. Perusteena oli se, että he olivat allekirjoittaneet kunnallisvalituksen Pohjois-Suomen hallinto-oikeudelle.
Valituksessa kritisoitiin Kemin valtuuston päätöstä lähteä mukaan sote-yhteisyritykseen eli Mehiläinen Länsi-Pohjaan.
Ennen Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirin hallituksen kokousta he olivat kuitenkin poistaneet nimensä valituksesta. Tämä oli hallituksen tiedossa, mutta äänestäen se päätti, että kahden jäsenen puoluettomuus oli vaarantunut, koska heillä oli ollut julkinen mielipide asiasta ja heistä tehtiin esteellisiä.
Eduskunnan oikeusasiamiehen mukaan luottamushenkilöillä on kuitenkin sananvapaus, ja sen käyttäminen ei tee luottamushenkilöistä esteellisiä käsittelemään asioita.
Eduskunnan oikeusasiamies otti siis kantaa Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirin hallituksen menettelyyn.
Perustuslaki koskee myös luottamushenkilöitä ja kertauksena:
Jokaisella on sananvapaus. Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä.
Toisessa kiistanalaisessa kuntapolitiikan kantelussa eduskunnan oikeusasiamies muistuttaa, että sananvapaus on erityisen merkityksellinen henkilöille, jotka kuntalaiset ovat vaaleissa valinneet edustajikseen.
Ja perustuslain mukaan julkisen vallan on turvattava myös sananvapauden toteutuminen.
Eduskunnan oikeusasiamiehen puoleen voi kääntyä kun epäilee, että viranomainen tai virkamies ei ole noudattanut lakia tai täyttänyt velvollisuuksiaan tai jos kantelija epäilee, että perus- ja ihmisoikeudet eivät ole toteutuneet asianmukaisesti.
Eduskunnan oikeusasiamiehelle (OA) saapui vuonna 2021 ennätykselliset 7732 kantelua. Viimeisen kolmen vuoden aikana kanteluiden määrä on noussut lähes 40 prosentilla.
Osa kanteluista liittyy sananvapauteen.
Joskus luottamushenkilön mielipidettä voidaan tulkita hyvin erikoisella tavalla. Jos esimerkiksi luottamushenkilö on vahvasti sitä mieltä, että perustettavaan virkaan pitäisi olla selkeä tehtävänkuvaus ja kelpoisuusehdot, ja se pitäisi laittaa julkiseen hakuun, kannanotto nähdään tarkoitushakuiseksi ohjailuksi, ja luottamushenkilöä ryhdytään pitämään julkisena vihamiehenä/naisena.
Kunnallinen viranhaltijalaki lähtee siitä, että viran täyttäminen edellyttää pääsääntöisesti julkista hakua. Virkasuhteeseen voidaan ottaa vain henkilö, joka on hakenut sitä kirjallisesti ennen hakuajan päättymistä ja täyttää hakuajan päättymiseen mennessä kelpoisuusvaatimukset.
Pahimmillaan sosiaalisessa mediassa esitetty vaatimus julkisesta hausta ja asianmukaisista kelpoisuusehdoista saattaa päätyä esityslistan esittelytekstiksi, jonka perusteella luottamushenkilö halutaan tehdä esteelliseksi osallistumaan päätöksentekoon.
Mielipide on joiden mielestä ollut kenties väärä, ja sen oletetaan johdattelevan päätöksentekoa virheelliseen suuntaan.
Kuitenkin poliittiset mielipiteet kuuluvat sananvapauden sellaiselle ydinalueelle, johon eduskunnan oikeusasiamiehen linjauksen mukaan on vain harvoin mahdollista puuttua hyväksyttävästi. Rajoitukselle on oltava täsmällinen ja suhteellisuusvaatimukset täyttävä määrittely.
Tykillä ei siis kannata apua kärpästä.
Joskus saattaa käydä niinkin, että virkavalintaa valmistellaan ei-julkisena asiana, palautetaan useita kertoja uuteen valmisteluun, sillä tehtävänkuva, kelpoisuusehdot ja vaativuuden määrittely tai palkan perusteet ovat voineet jäädä hahmottelematta ikään kuin virka olisi jo luvattu jollekin.
Näin olen kuullut meneteltävän.
Aluevaltuusto ”paljon vartijana”
Maaliskuussa aloittava aluevaltuusto on vanhan sanonnan mukaan paljon vartijana, sillä sille on uskottu runsaasti valtaa. Sen päätösvallassa on luoda Lappiin sellainen hyvinvointialue, jossa kansalaiset saavat tarvitsemansa sosiaali- ja terveyspalvelut sekä pelastustoimen palvelut oikea-aikaisesti ja palvelutarpeensa mukaisesti.
Sekä kansalaisten että päätöksentekijöiden olisi hyvä käydä vilkasta ja moniäänistä julkista keskustelua siitä, minkälainen palveluverkko Lappiin toteutetaan, miten palvelut järjestetään.
Joskus nuorempana olin innostunut rakenteellisesta sosiaalityöstä, jonka perimmäisenä tarkoituksena on paljastaa tai muuttaa ihmisten arkeen vaikuttavia syrjiviä rakenteita.
Se edellyttäisi kuitenkin sananvapauden kunnioittamista, reilua keskustelua.
Hyvinvointialueen synnyttämisessä rakenteellisen sosiaalityön näkökulmat olisi myös hyvä ottaa tarkasteluun. Vammaisten, lasten, nuorten, vanhusten, mielenterveys- ja päihdeongelmaisten tai köyhien palvelujen rakenteelliset epäkohdat on oltava tiedossa ennen päätöksentekoa.
Epäkohtien esilletuominen on erityisesti alan ammattilaisten eettinen velvollisuus, sillä monilla sosiaalihuollon asiakkaalla ei ole osaamista tai kykyä kertoa, miten pielessä jokin asia mahdollisesti on.
Vaientamisen kultturi vai sananvapaus?
Laura Tiitinen on tutkinut väitöskirjassaan (2019) sosiaalialan ammattilaisten toimintaa ja valtasuhteista mediavaikuttamisen kentällä.
Tutkimus on surullista luettavaa.
Kunnallinen toimintaympäristö pyrkii rajoittamaan sosiaalialan työntekijöiden julkista keskustelua kriittisiksi koetuista aiheista.
Tutkimustulosten perusteella työntekijöiden sananvapautta rikotaan epävirallisilla tavoilla. Ne voivat olla esimerkiksi organisaation esimiehen uhkailua työpaikan menettämisestä, painostamista, viestintäkieltoja, palveluviestinnän sensurointia (työntekjä ei saa päivittää tietoja palvelusta kunnan nettisivuille), viestinnän mitätöintiä.
Myös poliittiset päätöksentekijät painostavat sosiaalialan viranhaltijoita. Epäkohtia ei korjata tai toimia viivytellään tai epäkohtien paljastaja häpäistään.
Toki joskus saattaa olla myös niin, että viranhaltijat painostavat ja uhkailevat sekä alaisiaan että päätöksentekijöitä.
Pelolla johtaminen tuottaa vain kehnoja lopputuloksia.
Hyvinvointialueen päätöksentekijät voisivat pyrkiä rohkaisemaan erityisesti sosiaalialan osaajia tuomaan ratkaisuehdotuksia palvelujen uudistamiseksi, kertomaan, mihin voimavaroja tarvitaan, miten arjen sujuvuutta voitaisiin tukea.
Voit lukea Kamppailu sananvapaudesta väitöstutkimuksen tästä.
Hyvinvointijohtajalle kelpoisuusehdot
Tuleva hyvinvointialue perustaa merkittäviä uusia virkoja. Aluevaltuusto määrittelee esimerkiksi hyvinvointialueen johtajan viran kelpoisuusehdot ja valitsee johtajan.
Olisi upeaa, jos se ottaisi huomioon esimerkiksi ammattijärjestö Talentia näkemykset:
Asiantuntijat johtoon: sosiaallihuollon johtaminen kuuluu vain sosiaalialan korkeakoulutetuille.
Talentian työelämätoimikunnan jäsen Tuula Saarinen pohdiskelee blogissaan hyvinvointialueen johtajuutta. Hänen mielestään johtajalta vaaditaan
kokonaisvaltaisuutta
inhimillisyyttä
laajaa ymmärrystä ja osaamista
ihmisten kohtaamista ja huomioon ottamista
Saarisen mukaan johtajalta edellytetään myös rohkeutta, virheiden tunnistamista ja tunnustamista sekä niistä oppimista, yhdessä tekemisen otetta ja käytäntöjä, oikeudenmukaisuutta, armollisuutta ja ennen kaikkea jatkuvaa keskeneräisyyden sietämistä.
Voit lukea Tuula Saarisen blogitekstin tästä.
Olen itsekin nykyisin Talentian jäsen. Olen erityisen kiinnostunut sananvapauteen liittyvistä asioista, sillä perustuslain suoma oikeus ei toteudu läheskään aina. Vaientamisen kulttuuri kohdistuu laajasti muihinkin kuin sosiaalialan ammattilaisiin.
Sanat satuttavat. Uhkailut, painostukset, nimettömät viestit ovat tulleet tutuiksi.
Ja joskus väärän henkilön sosiaalisen median kirjoituksen peukuttaminen voi johtaa ikävyyksiin.
Ne mustelmat eivät ole vain sanallisia.
Karin, Fredrika ja Runebergin torttu
Jokaisena Runebergin päivänä muistelen kesätyötäni Helsingissä vuonna 1986.
Olin tutustunut erääseen leskirouvaan ja haastattelin häntä muutamia kertoja. Hän oli kirjallisuushistorioitsija Karin Allardt-Ekelund (1895-1990), joka oli asunut lapsuutensa Runebergin isossa talossa Porvoossa.
Hänen isoäitinsä oli Porvoon ensimmäinen kirjastonhoitaja. Yleinen kirjasto perustettiin Fredrika Runebergin ja Karin Allardt-Ekelundin isoisän aloitteesta.
Allardt-Ekelund taas oli ensimmäisiä naistohtoreita Suomessa, sillä hän väitteli tohtoriksi Fredrika Runebergistä vuonna 1943.
Allardt-Ekelund oli tuottelias tutkija ja ehti toimia myös Töölön ruotsalaisen yhteiskoulun ja yksityisen ruotsalaisen tyttökoulun rehtorina 1930-1940-luvulla.
Vuonna 1952 Karin Allardt-Ekelund siirtyi Runebergin kodin sekä J.L. ja Fredrika Runebergin pojan Walter Runebergin veistoskokoelman intendentiksi.
Voit tutustua Runebergin kotimuseoon tästä.
Karin Allardt-Ekelund oli naisasianainen kuten Fredrika Runebergkin. Fredrika Runeberg oli ensimmäinen suomalainen kirjailija, joka pohdiskeli naisen asemaa yhteiskunnassa ja vaimona.
Kansallisrunoilijan puoliso, kahdeksan lapsen äiti teki uranuurtavaa työtä nostaakseen tyttöjen koulutustasoa. Hän oli perustamassa koulua Porvoon vähävaraisille tytöille, naisyhdistys edisti tyttöjen kotiteollisuustaitoja (käsityötaitoja) ja toimi sanomalehden toimittajana ja paljon muuta.
Allardt-Ekelund perusti vuonna 1986 Fredrika Runebergin stipendin, joka jaetaan vuosittain yhteiskunnallisesta äidillisyydestä Fredrika Runebergin syntymäpäivänä 2.9.
Karin Allardt-Ekelundin mielestä Fredrika Runeberg oli merkittävä naisten oikeuksien puolestapuhuja.
On harmillista, että hänet muistetaan lähinnä kansallisrunoilijan vaimona ja vieraanvaraisena emäntänä, joka hemmotteli vieraitaan muun muassa leivoksillaan – niillä Runebergin tortuilla.
On hienoa puhua viestinnästä
On hienoa puhua viestinnästä ja brändistä tai kertoa olevansa sisällöntuotannon asiantuntija.
Luonteeltani olen yhä perustoimittaja, joka innostuu mielenkiintoisista aiheista. Pitkäaikaisena lehti- ja radiotoimittajana ja myöhemmin yrittäjänä olen tehnyt juttuja lähes kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä.
Muutamassa vuosikymmenessä on mukaan tarttunut runsaasti osaamista ja verkostoja. Perusasiat eivät muutu, vaikka viestintä muuttuu.
Uutinen on aina uutinen, ja sen kyllä tunnistan.
Uutiskriteerit ovat noudatelleet vanhaa kaavaa siitä, mikä on uutinen eli sen pitää olla:
merkittävä
kiinnostava
yllättävä
ajankohtainen
läheinen
Nämä perusasiat eivät kuitenkaan enää ole niitä, joita uutistyössä kunnioitetaan: raflaavat otsikot eivät löydä vastinetta sisällöllisesti köyhästä jutusta. Skuuppi eli huippu-uutinen saa lukijan klikkaamaan uutisen, vaikkei sitä oikeasti olisikaan.
Ei ainakaan uutiskriteerit täyttävää.
Ja jokainen ammattilainen muistaa vanhan sanonnan, jonka mukaan hyvän skuupin voi pilata tarkistamalla faktat – tämä unohtuu kiireessä tai tarkoituksella turhan usein.
Jokainen media toki päättää itse, ylittääkö uutinen uutiskynnyksen eli julkaistaanko se, vaikka uutiskriteerit täyttyvät.
Ja jokainen ammattilainen tuntee median tarpeet ja sen, milloin uutista tai haastattelua on järkevää tarjota julkaistavaksi.
Viime vuonna kertasin Journalistin ohjeet useita kertoja, sillä jossakin vaiheessa epäilin jo, että ne ovat muuttuneet. Ettei alalla enää ole ammatillista itsesääntelyä ja halua välittää tietoja totuudenmukaisesti.
Journalistin ohjeet ovat kuitenkin voimassa. Ne voi jokainen kerrata ja verrata, pyrkiikö tiedonvälitys puolueettomaan aiheiden käsittelyyn.
Perusohjeet tuntuvat usein unohtuvan.
Parasta on kohtaaminen
Toimittajan työssä – kuten monessa muussakin – parasta on kohtaaminen. Harvassa ammatissa pääsee kuitenkaan kyselemään uteliaasti aiheesta kuin aiheesta, vierailemaan tuntemattomien ihmisten kodeissa, luomaan luottamuksellisen kontaktin haastateltavaan ja ylläpitämään luottamuksen myös jutun julkaisemisen jälkeen.
Loppuvuodesta pääsin tuottamaan sisältöä Kylien kehittämissäätiölle Kylien aika-julkaisuun. Uuden Rovaniemen (1989-1998) vuosina kylät tulivat kyllä tutuiksi, mutta oli yllättävääkin huomata, kuinka vireitä monet kylistä ovat yhä 2020-luvulla.
Oli yllättävää perehtyä siihenkin, kuinka iso merkitys kyläyhdistyksille, kylien yrittäjille ja asukkaille on kuntaliitoksen aikoihin perustetulla Kylien kehittämissäätiöllä – Rovaniemen uusi kaupunkihan aloitti vuoden 2006 alussa ja maalaiskunta säätiö osan varoistaan.
Säätiön tarkoituksena on edistää kylien elinvoimaa sijoitustensa tuotoilla. Säätiön toiminta vähentää samalla Rovaniemen kaupungin veroeurojen ohjaamista kyläalueille, sillä säätiö rahoittaa sääntöjensä mukaisesti ei-lakisääteisiä palveluja tuotoillaan.
Pääset lukemaan Kylien aika-lehden tästä.
Juttukeikat kylille olivat antoisia: mielenkiintoisia henkilöitä, hienoja paikkoja yrittää ja asua. Elämää on muuallakin kuin Rovaniemen ydinkeskustassa.
Ja korona-aika on saanut monet toteuttamaan haaveensa muuttaa maalle lähelle luontoa tai omia sukujuuria. Hyvät laajakaistayhteydet mahdollistavat etätyön useilla kyläalueilla.
Kohtaaminen tämäkin
Hieman sattumalta kuulin, että Anu Mäkinen oli perustanut Kuvaus ja suunnittelu Mainas -yrityksen. Yritys tarjoaa valokuvausta ja graafista suunnittelua.
Anu valikoitui juttukeikoille valokuvaajaksi ja toteutti lehden upean graafisen ilmeen.
Oli upeaa huomata, kuinka kaksi toisilleen lähes vierasta ihmistä löytää yhteisen sävelen: tästä on tarkoitus tehdä julkaisu, jossa on uskoa tulevaisuuteen ja kylien mahdollisuuksiin.
Ja sitten me teimme sellaisen.
Molemmat keskityimme siihen, minkä parhaiten osaamme: Anu kuvaamiseen ja myöhemmin lehden taittoon, minä ihmisten haastattelemiseen ja kirjoittamiseen.
Lopputulos on sen verran laadukas, että Kylien aika -julkaisun voisi liittää ansioluetteloon.
Ainakin se voittaa syksyn kokousuutisoinnit kuten tämän:
Täällä on kaksi Koskelaa Pentinkulmalta
En rakasta sotahistoriaa. Suomen armeijan sotilasarvot ja pataljoonien lyhenteet heittävät päässäni kuperkeikkaa. Talvisodastakin hallitsin aikanaan vain alkamis- ja päättymispäivän ja päärintamalinjat.
Kunnes esittelin poikaystäväni iäkkäille sukulaisilleni.
– Taitaa olla sukua sille nuorelle luutnantille.
Ihmettelin, kenestä he puhuivat.
Ilmeni, että tuleva appeni (1918-2012) oli ollut kokoamassa Simon Pirtillä ja Simonkylän koululla pioneeripataljoona 36:ta, johon pääosa simolaismiehistä siirrettiin talvisodan jälkeen.
Suurin osa kotipitäjäni miehistä taisteli talvisodassa Suomussalmen, Raatteen ja Kuhmon suunnalla.
6. divisioona yhdisti Tauno-apen lähisukuuni ja Simojokivarren miehiin.
Ei armeijaan, mutta jatkosotaan
Oma Risto-pappani (1909-1991) ei aikanaan kelvannut armeijaan, sillä reilut 150 senttiä pitkä ja 43 kiloa painava nuorukainen oli sinne liian heiveröinen.
Velipojat, Sakari ja Viljo olivat hieman raskastekoisempia, ja he suorittivat asepalveluksen.
Talvisodassa pappani määrättiin ilmavalvontaan ja jatkosodassa Puolangan ja Kajaanin taisteluihin. Silloin ei enää mietitty, jaksaisiko pieni mies rintamalla, sillä kaikkia tarvittiin.
Talvisota vei hengen yli 60 simolaismieheltä. Se oli iso uhraus pieneltä paikkakunnalta isänmaalle.
Jatkosodassa kaatuneita oli lähes sama määrä.
Simolainen sotaveteraani ja Risto-papan ystävä Armas Ilvo (1920-2017) muisteli vuonna 2007 talvisodan kokemuksiaan näin:
Äitinä olen usein miettinyt, kuinka naiset jaksoivat kotirintamalla kestää jatkuvaa epätietoisuutta puolisoidensa ja poikiensa kohtalosta. Kenttäposti kulki miten kulki, ja ristiriitaiset tiedot täyttivät huhuilta jäävät aukot.
Tällaisen jutun kirjoitin Iltalehteen Alli Korvasta maaliskuussa 2020.
Naiset tekivät miestenkin työt omiensa ohella eivätkä valittaneet, sillä sodassa oli vielä rankempaa.
Ja kun miehet palasivat rintamalta, kuka haavoittuneena, kuka sisäisesti rampana, uuden elämän aloittaminen ei ollut helppoa.
Me hyvinvointivaltion kasvatit emme olisi kestäneet samaa.
Väinö Linna avasi näkökulmia sotaan
Minulla on tapana lukea Väinö Linnan Pohjantähti muutaman vuoden välein. Joskus nuorena se oli kuin suuri seikkailukirja, mutta myöhemmin se avasi näkökulmia Suomen kipeään lähihistoriaan.
Myöhemmin sosiaalityön ja -politiikan opiskelijana löysin sieltä selityksiä, kuinka vuoden 1918 tapahtumat heijastuivat sosiaalietuuksiin vielä vuosikymmeniä myöhemmin ja miksi tiettyä katkeruutta ylläpidettiin ihmisten mielissä poliittisilla ratkaisuilla pitkään.
Mitähän Väinö Linna mietti, kun pani punapäällikkö Akseli Koskelan ja Elinan hakemaan sodasta kaatunutta Voitto-poikaansa aseman tavaramakasiinista. Akseli kyseli poikaansa ja hänelle vastattiin:
– Koskela? Täällä ne on.
– Kuinkas… eikös yks.
– Täällä on kaks Koskelaa Pentinkulmalta. Voitto ja Eero.
Pojat kaatuivat talvisodan viimeisinä päivinä. Koskelan Vilho-pojasta tuli sankarivainaja jatkosodassa.
Talvi- ja jatkosota yhdistivät vuoden 1918 jälkeen suomalaiset. Itsenäisyydellä on ollut kallis hinta ja siksi muistot eivät saa himmetä.
Armas Ilvon tulkitsema Veteraanin iltahuuto on kuunneltavissa tästä.
Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa marraskuussa 2009. Olen päivittänyt kirjoituksen 6.12.2021.
Kesä meni jo
Ripeksii räntää, mutta mieli ei usko, että kesä meni jo. On kylmää, tuulista ja pimeää. Vuoden synkin kuukausi tuntuu.
Muutaman viikon lomajakso kesällä oli ensimmäinen oikea loma vuoden 2008 jälkeen.
Pienyrittäjällä ei ollut varaa lomailla.
Lomalle ei ollut mitään suuria suunnitelmia, sillä korona oli iskostunut ajatuksiin niin syvälle, että osaltamme yleisötapahtumat siirtyivät vielä tuleviin aikoihin.
Silti kesä oli erityinen.
Simojoen vaatimaton mökki oli elänyt omaan elämäänsä vuosikausia. Remontoimme Alaniemen koulun vanhan saunarakennuksen ensimmäisen kerran 1990-luvulla, mutta aika oli tehnyt tehtävänsä.
Sauna oli rakennettu 1910-luvulla ilmeisesti isoisän isän lahjoittamista hirsistä Alaniemen koulun ja mummolan väliselle pellolle. Saunassa lienee ollut jääkäreitäkin piilossa, sillä koulun opettaja Aleksandra Siipo kätki jääkäreitä muun muassa pyykkikoriinsa.
Jääkäreiden ja viranomaisten yhteenotto Simossa 1.12.1916
En pidä hiiristä. Olivat mokomat syöneet ulkohuussin paperirullat ja hieman muutakin.
Pienen tuvan katto oli notkahtanut ja lattia painunut niin, etteivät ovet menneet enää kiinni.
Ajatuksena oli aluksi hieman kunnostaa kattoa ja ehkä irrottaa ovet karmeineen ja asentaa ne uudelleen.
Ihan vain pientä pintaremonttia.
Tai näin sen ainakin miehelleni markkinoin.
Eihän se aivan niin mennyt.
Kohta oli purettuna keittiönurkkaus, joka oli sekalainen kooste kavereiden vanhoja kaapistoja.
Kaapistojen takana taas oli huonosti maalattua hirsiseinää ja hieman muutakin.
Sitten piti hankkia hieman työturvallisuuteen liittyviä telineitä.
Tosin liian matalassa tilassa telineillä ei oikeasti juuri ollut merkitystä. Pää osui kattoon jo alimmalla tasolla. Ja kun pää osui kattoon, asennustyöt piti tehdä hieman hankalassa asennossa.
Ja pian tavaraa kuljetettiin mökille ja sieltä pois.
Hellepäivinä remontointi ei välttämättä ollut paras tapa viettää lomaa.
Saimme toki toisinaan olla mummuna ja ukkina.
Ja uusi pikkumies sai nimensä heinäkuussa.
Eihän tässä oikeasti ollut mitään järkeä.
Käsi ja niskat jumiutuivat, puolisoa piti käyttää ensiavussakin Rovaniemellä.
Sitten alkoi tulla valmista. Tällä kertaa asensimme myös listat ja jyrsijäverkot.
Jälkikasvu kävi hieman neuvomassa.
Vanha korituoli sai spray-maalilla uuden elämän.
Loput sprey-maalista päätyi ruosteisen kynttiläkruunun ehostukseen.
Rimoista tehdyillä kaiteilla myös terassi sai siistimmän yleisilmeen.
Pieni tupa alkoi näyttää viihtyisältä.
Lasten vanhat kaakaomukit löytyivät mökin varastosta.
Kesä meni jo. Maarit-kaima laulaa Mikko Alatalon sanoin:
Muistan jäätelökesää
kun lapset kiirehtii kouluun.
Posken rusketus häviää
illat pimenee jouluun.
Hellekesän rusketus häviää vähitellen.
Tuvasta tuli aivan kelvollinen – meidän taidoillamme.
Lokakuun synkkyyttä voi tarvittaessa paeta Simojokivarteen takkatulen ja kynttilöiden valoon.
