Nykytaidetta Vallisaaressa

Nykytaide herättää ristiriitaisia tunteita Helsinki Biennaalessa.

Helsinki Biennaali – nykytaidetta Vallisaaressa oli hämmentävä kokemus. Vaikka nykytaiteilijat ovat aidosti huolissaan maapallon ekologisesta kriisistä, saaren ainutlaatuinen luonto mykistää tämän mummun ilman taidettakin.

Helsinki Biennaali on kahden vuoden välein järjestettävä kansainvälinen kuvataidetapahtuma. Ensimmäinen toteutetaan nyt koronarajoituksin, mutta silti yleisöä on riittänyt kiitettävästi.

Nykytaide kiinnostaa, Vallisaari kiinnostaa. Ja kun nämä kaksi yhdistetään 20 minuutin merimatkaan, väkeä on jonoksi asti.

Vallisaaren luonto on ainutlaatuinen.

Suomenlinnan ja Santahaminan naapurissa sijaitseva Vallisaari avattiin virkistyskäyttöön vuonna 2016. Saari liittyy merkittävällä tavalla Suomen sotahistoriaan, sillä Venäjän armeija rakensi Vallisaaren linnoituksen 1800-luvulla. Kun keisari Aleksanteri II:n oli tulossa tarkastuskäynnille vuonna 1863, saareen rakennettiin graniittitie.

Saaren sydän on Aleksanterinpatteri.

Lue tästä lisää Aleksanterinpatterista.

Suomen armeija säilytti saarella räjähteitä ja huolsi aseita. Armeijan henkilöstöä asui perheineen saarella enimmillään 300 henkilöä. 1950-luvulla saaressa oli oma koulu ja kauppa.

Nykytaide haastaa katsojaansa

Vallisaaren Helsinki Bieannaleen on valittu 41 taitelijaa tai taiteilijaryhmää. Heidän teostensa tarkoituksena on olla vuoropuhelussa saaren luonnon kanssa.

Ehkä näin on.

Teline-esittely vai nykytaidetta?

Lähetin näyttelystä jälkikasvulle oheisen kuva. Epäilivät, että olin eksynyt Ramirentin teline-esittelyyn.

Kyseessä on kuitenkin installaatio, joka taiteilijan mukaan symboloi ilmastonmuutosta. Jos pohjoisen jääpeite sulaisi, merenpinta nousi noin kuusi metriä eli rakennustelineiden yläosassa olevan puulaiturin korkeudelle.

Sama teema on muissakin teoksissa vahvasti läsnä eli luonnon kestokyvyn rajat, identiteettimme ja elämän monimuotoisuus.

Nykytaide haastaa katsojaansa miettimään omia valintoja, mutta monet teoksista alleviivaavat liian vahvasti ympäristön muutosta, ja se ärsyttää.

Värikäs kääpä on kannanotto luonnon puolesta.

Vallisaaressa on Helsingin ainoa suojeltu tervaleppäkorpi, uhanlaisia lepakkoja ja perhosia, harvinaisia sammalia ja jäkäliä.

Luonto on saanut elää rauhassa vuoteen 2016 saakka, ja se näkyy runsautena. Saaren historiaalliset sotarakennukset, ammusvarastot, ruutikellarit, vanha koulu ja monet muut ovat perinteisempää muotokieltä kuin näyttelyn taideteokset.

Luonnonkaunis saari ja nykytaide kohtaavat, mutta mitä tällä kaikella tavoitellaan? Suuria ihmismassoja, jotka rasittavat herkkää luontoa ja sen monimuotoisuutta?

Tässä on räikeä ristiriita.

Yksi taideteoksista on Forest For a Thousand Years (Janet Cardiff ja George Pures Miller) moniulotteinen kollaasi saaren äänistä. Paikalle pyrähtänyt kottarainen (Sturnus vulgaris) pelästyy hirnuvien hevosten ja räjähtävien pommien ääntä.

Kottaraisten ja luonnon rauhaa on rikottu luonnon monimuotoisuuden puolustamiseksi. Nykytaide Vallisaaressa herättää miettimään, miksi.

Muutamia päiviä myöhemmin istuskelin Simojokivarressa ja puhdistin hillareissun saalista. Lempeä etelätuuli taivutteli rantakoivuja, törmäpääskyt lentelivät taidokkaasti, aurinko paistoi ja joki virtasi tuulen vuoksi väärään suuntaan.

Velipojan ojarummut odottavat seuraavaa kaivuu-urakkaa. Ne puhuttelevat minua yhtä paljon kuin Helsinki Biennaalin isot teokset.

Entä jos alkaisinkin suunnitella Juurakkoperän Biennaalia, jossa keskeisinä elementteinä olisivat Martimoaavan soidensuojelualueiden tuoksut ja äänet, Simojoen monimuotoisuus ja vaikka betoniset ojarummut.

Martimonaavalla on paljon nähtävää.

Voihan vieraslaji tai hieman vahvempi sana!

Voihan vieraslaji ja ehkä hieman vahvempikin sanapari olisi joskus paikallaan. En ymmärrä tätä vieraslajivouhotusta, en.

Joskus parikymmentä vuotta sitten siirsin Simojokivarteen Juurakkoperälle ensimmäiset lupiinit tai kuten nyt olen oppinut: komealupiinit  (Lupinus polyphyllus).

Olin aiemmin ihastellut valkoisia, vaaleanpunaisia, sinipunaisia ja sinisiä lupiineja eteläisen Suomen tienvarsiniityillä, tienpientareilla ja ratapenkereillä.

Olisin halunnut pari hoidettua riviä punaisen tuvan eteen, mutta eihän siitä mitään tullut, sillä puutarhanhoito ei kuulu vahvuuksiini.

Etsi vieraslaji, etsi

Komealupiini kasvaa luonnonvaraisena pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Etelä-Suomessa se on ilmeisesti ollut aluksi koriste- ja rehukasvi, joka on tullut Suomeen tuontitavarana sen ison rapakon, Atlantin takaa.

Samalta suunnalta meille on tullut paljon muutakin kuten esimerkiksi peruna.

Nyt lupiinista on tullut lainsuojaton, mikä tuntuu erikoiselta. Euroopan Unioni on listannut vieraslajit, joista Suomessa pitäisi päästä eroon, sillä ne valtaavat elintilaa omilta kasveiltamme.

Outoa on se, ettei EU:n haitallisten viraslajien listalla ole lupiinia lainkaan.

Komealupiinilla on myös hyviä puolia, kuten se, että parantaa maan typpipitoisuutta. Se voi parhaimmillaan parantaa hiekkaisten maiden viljavuutta.

Olen toki voinut asian ymmärtää väärinkin, mutta miksi Suomi vaatii komealupiinin poistamista haitallisena vieraslajina, jos EU ei pidä kaunista kukkaa vaarallisena?

J. Karjalaisen syy?

Ihastuin lupiiniin jo vuosia sitten. Yhtenä syynä oli tietenkin J.Karjalaisen hittibiisi Villejä lupiineja.

Yhdessä kuljetaan, päivän kirkkauteen
Tiellä jonka varrella kasvaa villejä lupineeja

Ja sä tulet mua vastaan. Tartut käteeni
Tiellä jonka varrella kasvaa villejä lupiineja

Sulle punaiset ruusut on joku tuonut huoneeseen
Vielä olen kovin väsynyt mies, vaivun uneen uudelleen

Yhdessä kuljetaan päivän kirkkauteen
Tiellä jonka varrella kasvaa villejä lupiineja

Ja sä tulet mua vastaan. Tartut käteeni
Tiellä jonka varrella kasvaa villejä lupiineja

Oman kokemukseni perusteella lupiinikasvusto ei kahdessa vuosikymmenessä ole kovin rajusti levinnyt. Sen pitäisi kyllä selvitä pakkastalvista ja siementää hyvin, mutta toistaiseksi en ole havainnut, että niittykasvit olisivat joutuneet vahvemman lupiinin jalkoihin.

Päinvastoin. Yhtään lupiinia en vielä tänä kesänä ole löytänyt niittykukkien seasta, vaikka niin toivoisin.

Luonnon monimuotoisuus tuntuu asiantuntijoiden mukaan olevan uhattuna muutenkin.

Kurtturuusu (Rosa rugosa) on myös kansallisesti haitallinen vieraslajike. Siis se perinteinen koristekasvi erilaisissa istutuksissa julkisilla paikoilla ja tietenkin merenrannoilla.

Ruusu, joka kyllä leviää, mutta kukkii pinkkinä tai valkoisena pitkään ja kätkee rikkakasvit mallikkaasti.

Lupiinin ja kurtturuusun kasvattaminen on kiellettyä. Lain mukaan riittää kuitenkin, ettei laji leviä eli aivan kaikkia ei tarvitse juurineen poistaa.

Kunta vastaa siitä, ettei vieraslajikasvien anneta lisääntyä esimerkiksi katujen viheralueilla, puistoissa ja uimarannoilla.

Tienpitäjä vastaa tiehen kuuluvien alueiden hoidosta ja kunnossapidosta ja samalla myös vieraslajien hävittämisestä.

Kaunis tiemiehen ruusu

Aikanaan kurtturuusu oli tiemiehen ruusu.

Lapissakin jokaiseen isoon tiehankkeeseen kuului suunnitelmat esimerkiksi istutuksista ja meluvalleista.

Kurtturuusu oli taloudellinen ratkaisu, sillä se kestää mainiosti lumen kasaamisen ja liikenteen päästöt.

Ja piikikäs ruusu ehkäisee osittain alikulkukäytävien luiskien ja meluseinien töhrimiset.

Ylen vinkkejä kurtturuusun tunnistamiseen.

Mitä enemmän tähän aiheeseen perehtyy, sitä erikoisemmalta vieraslajien hävittäminen tuntuu. Lupiinit ja kurtturuusut eivät hetkessä katoa, sillä työ vaatii aikaa ja runsaasti rahaa.

Ennen oli suurempiakin ongelmia, ja tässä asiassa mielessä käväisee kansalaistottelemattomuuden mahdollisuus.

Onneksi meille ei ole vieraslajipoliiseja.

Joko sinä neuloit omasi?

Vauvan villapusero.

En todellakaan ole käsityöihmisiä, mutta silti saan tiuhaan tahtiin sähköpostiini ohjeita islantilaisneuleista ja uteluja, joko sinä neuloit omasi.

Tämä mummu ei todellakaan kudo, ei ainakaan mitään sellaista, jota voisi ylpeänä jälkipolville esitellä.

Kun odotin esikoistani, neuvolan terveydenhoitaja kysäisi, joko vauvannuttu oli valmis.

Ei ollut, ei.

Poika syntyi keskosena helmikuussa 1991 ja siskojeni kutomat villahousut ja -takit olivat kohtuullisen kookkaita 40-senttiselle miehenalulle.

Kun toivuin vakavasta raskausmyrkytyksestä ja poika opetteli keskolassa hengittämään, oli aikaa miettiä, mistä ihmeestä pienelle vauvalle löytää 40-senttisiä vaatteita.

Tuolloin ei ollut internettiä ja vauva-sivustoja.

Joko neuloit omasi?

Seurusteluaikana tuleva anoppini kyseli usein, eikö minulla ole mitään käsityötä mukanani.

Ei ollut.

Mieheni sukat kudotutin siskoillani, villapaidan opiskelukaverillani. En ehkä koskaan muistanut kertoa anopilleni, etteivät käsityöt olleet omiani.

Ei hän tosin sitä kysynytkään, koska olisi arvannut vastauksen.

Ja sitten syntyi pieni poika ja oli pakko opetella: pitäähän vauvalla olla villavaatteet, kun hän jossakin vaiheessa kotiutuu sairaalasta.

Minulla oli siinä vaiheessa raskas lääkitys, kädet tärisivät ja kutominen oli tuskastuttavan hidasta, mutta vauva kotiutui tekemissäni neuleissa. Siitä tosin ei ole valokuvia, mutta ensimmäiseltä kotipäivältä löytyi tämä epätarkka otos:

Pieni vauva nukkuu.

Kaikissa vaatteissa oli kasvunvaraa runsaasti, sillä tuolloin ostovaatteiden pienimmät koot olivat 52-senttisille.

Villavaatteet ovat yhä tallessa. Seuraaville vauvoillemme ne olivat liian pienet, mutta nukkeleikkeihin ne olivat sopivia.

Kun omakotitalosta luopumisen yhteydessä kierrätykseen lähti runsaasti muistojakin, en luopunut tästä sini-valko-raitaisesta vauvalangalla kudotusta paidasta.

Käsitöistä kymppi

Lokakuussa 2009 kirjoittelin kolmnissani loistokkasta käsityöläisyydestäni näin:

Iäkäs käsityöopettajani muisteli vuosia sitten, kuinka taitava oppilas olin aikanaan ollut. Todistuksessa komeili aina yhdeksän tai kymmenen.

En kehdannut oikaista tietoa.

Minulla on kolme nuorempaa siskoa, jotka ovat käsistään osaavia. Kuopus oli 6-vuotias, kun mummoni ja tätini opettivat hänelle haarukkapitsit ja monet muut hienoudet. Perheen nuorin kulki esikoulussa 1970-luvulla mummolassa Simojokivarressa.

Ehkä siksi hänestä tuli käsitöissä kympin tyttö.

Viisilapsisen perheen keskimmäinen oli tekstiilityönopettajalle haasteellinen. Vasenkätinen tyttö alkoi kutoa väärään suuntaan, eikä opettaja kyennyt neuvomaan.

Työnjälki oli kuitenkin sen verran hyvää, että hän sai tekstiilitöistä kiitettävän.

Kuten kolmas sisarenikin.

Vanhimpana olin poikkeus.

Kudoin samoja sukkia koko lukuvuoden. Opettaja piti minua esimerkkinä toivottomasta tapauksesta, eivätkä jatkuvat moitteet lisäneet kutomisintoani.

Siksi valitsein myöhemmin teknisen työn.

Opin hitsaamaan ja käyttämään isoja koneita. Malttamattomana en aina jaksanut opiskella kaikkia ohjeita, poltin usein käsityöluokan sulakkeen, mutta se ei häirinnyt intoani.

Ja opettajalla oli lehmän hermot.

Ensimmäinen hitsaustyöni on yhä tallella. Sain siitä arvosanaksi yhdeksän.

Kyseessä on pieni säilytyskori, joka on palvellua monissa eri tehtävissä. Siihen liittyy lämpimiä muistoja poikavaltaisesti ryhmästä, ja siksi se ei päädy metallikierräykseen ainakaan minun elinaikanani.

Ei, vaikka lapset pitävät työtäni yksinkertaisesti kammottavana.

Sittemmin olen remontoinut ja rakentanut sydämeni kyllyydestä. Mies tosin toppuuttelee ideoitani. Hän ei enää kuuntele, jos aloitan lauseen, olen muuten ajatellut…

Viikon kuluttua ajatus saattaa olla jo toinen.

On minulla sukkalankojakin. Kerran viidessä vuodessa tulee sellainen olo, että olisi mukavaa kutoa sukat.

Varsi menee vielä vanhasta muistista, mutta kantapään kohdalla tulee ongelmia. Siihen saakka edenneitä sukantekeleitä on useissa kaapeissa odottamassa parempia aikoja.

Mies on jo luopunut toivosta. Siskoni, äitini ja nyt jo siskontyttökin täydentävät säännöllisesti hänen villasukkavarastoa.

Siskontyttö aloitti sukkien tehtailun 10-vuotiaana. Ihmettelen, miten jokin taito voi siirtyä äidiltä tyttärelle ja miksi minulta puuttuu kutomisgeeni.

Kun olin toisen lapseni syntymän jälkeen äitiyslomalla, minun oli pakko päästä toisinaan neljän seinän sisältä muualle.

Ilmoittauduin Rovalan kurssille, jolla sattui olemaan tilaa. Valitettavasti kyseessä oli lastenvaatteiden ompelukurssi.

Opin käyttämään saumuria, ja ompelinkin kymmeniä yö- ja collegepukuja. Silti eräitä perusasioita en oikein oppinut.

Kaavojen lukeminen oli vaikeaa, ja jos saumavara unohtui jostakin kappaleesta, sitä ei voinut lisätä seuraavaan, ikä housuissa saanut olla kahta saman jalan lahjetta.

Opettaja totesikin, että vaatii melkoista taitoa saada niin monta reikää samaan resoriin.

Aiemmin minua harmitti, kun ihmiset sekoittivat neljä M:llä alkavaa sisarusta toisiinsa.

Aika kultaa muistot, ja minustakin on tullut loistava käsityöoppilas.

Joskun näppärämmistä siskoista on hyötyä.

(Teksti on julkaistu Lapin Kansassa lokakuussa 2009).

Käsityögeeni hyppäsi tyttärelle

Onkin ollut erikoista seurata, kuinka aikuinen tytär tekee lähes kaiken itse. Hän kutoo, ompelee jopa ulkoilupuvut (ja vetoketjukin on oikeassa kohdassa) ja on muutenkin käsistään näppärä.

Äidiltään hän ei näitä taitoja ole voinut oppia.

Opetusalan ammattilaiset ja monet muut ovat sitä mieltä, että käsityöt ovat hyväksi ihmisen aivoille.

Tutkijoiden mukaan käsityöt tekevät aivoille hyvää.

Korona-aikana käy toki mielessä, että jokohan pitäisi itsekin kokeilla islantilaisneuleen aloittamista.

Se ajatus katoaa onneksi nopeasti.

Joistakin periaatteista on hyvä pitää kiinni – mummunakin.

Joulukuussa julkaisin kirjan niistä naisista, jotka ymmärsivät enemmän käsitöistä.

Langat käsissä – tilaa itsellesi tai lahjaksi

 

 

 

Sanoilla on väliä – ikääntynyt 55-vuotias!

Sanoilla on väliä. Ikääntynyt 55-vuotias odottaa, että uusi päivä kaiken muuttaa voi.

Olin tyytyväinen, kun Suomen hallitus päätti esittää eduskunnalle niin sanotun eläkeputken poistamista. Kertoohan se hallituksen kyvystä lunastaa lupauksiaan, työntekijöiden kokemuksen arvostamista ja siitä, että suomalainen yhteiskunta tarvitsee eri-ikäisiä toimijoita erilaisiin tehtäviin.

Lueskelin hallituksen esitystä ja tuli sellainen olo, että itsekin 56-vuotiaana olisin vielä aivan kelvollinen ja tarpeellinen yhteiskunnan jäsen.

Sanoilla on väliä, sillä niillä myydään ajatus meille kansalaisille.

Sitten tuli pettymys. Kun ammattitoimittajat ja pääosa päätöksentekijöistämme paketoivat saman asian meille, suomalaisten todelliset asenteet saavat ilmiasun ja kertovat koruttomasti ikärasismista.

Muun muassa Yle on uutisoinut eläkeputken poistosta.

55-vuotias on ikääntynyt eli käytännössä aivan liian vanha työmarkkinoille ja valmis siirtymään mummoiluun.

Ja oikeasti: yli 55-vuotiaat on totuttu yt-neuvotteluissa irtisanomaan, koska he kuitenkin pääsevät johonkin putkeen. Siinä ei ole mietitty, onko 55-vuotiaalla sellaista osaamista, jolle työelämässä olisi vielä käyttöä.

Vanhat pois nuorten tieltä

Olen itsekin ollut useissa yt-prosesseissa mukana palkkatyövuosinani.

Raaka tosiasia on se, että perheelliset ja perheettömätkin 40-vuotiaat ja nuoremmat alkavat kysellä yli 55-vuotiailta, eikö sinun olisi jo aika luovuttaa ja heittäytyä vapaalle, turvata nuorempien työpaikat. Kahvitauoilla mietitään toisten syntymävuosia ja ihmetellään, miten joku 1960-luvun alkuvuosina syntynyt vie työpaikan joltakin toiselta, jolla on tuoreempi koulutus, ict- ja some-osaamista.

Työyhteisö miettii. Työantaja miettii. Molemmat pohtivat samaa kysymystä: Mikä olisi riittävän painava syy syrjäyttää 55-vuotias?

Usein 55-vuotiaalle on ehtinyt kertyä erilaisia lisiä pitkästä työurasta ja hän on työnantajalle liian kallis. Tai sitten työura voi olla niin pätkissä ja tuleva eläkekertymä on niin kehno, ettei sillä voi elää, osaaminen ei vastaa enää työelämän tarpeita, mutta jotenkin pitäisi vielä sinnitellä.

On minullakin kokemuksia työelämästä ja hieman muustakin.

Kohti köyhyysloukkua?

Pahimmillaan uudistus tarkoittaa sitä, että eläkeikää lähestyvien työttömien toimeentulo heikkenee. Heidät ajetaan köyhyysloukkuun jo ennen varsinaista eläkettä ja sieltä ei nousta muuten kuin lottovoiton tai sivukylältä perittävän omakotitalon turvin (vitsi, vitsi).

Suomessa maksetaan takuueläkettä yli 110.000 henkilölle. Takuueläkkeen täysi määrä on 837 euroa kuukaudessa ja se täydentää työeläkettä.

Takuueläkettä maksetaan erityisesti naisille, jotka ovat olleet matalapalkkaisissa pätkätöissä ja työeläkettä ei ole kertynyt toimeentuloksi saakka.

Ei silti, ei se riitä takuueläkkeen jälkeenkään köyhyysrajan ylittävään tasoon.

Erilaisten tutkimusten mukaan eläkeläisköyhyys on yleisempää yksinelävillä eläkeläisillä kuin eläkeläispariskunnilla.

Mitä tapahtuu meidän matalapalkka-alojen sinkkunaisillemme tulevaisuudessa? He ostavat edelleen tarjousmaksalaatikkoa, vaatteensa kierrätyskeskuksista ja haaveilevat voivansa joskus osallistua jollekin maksulliselle kansalaisopiston kurssille tai eläkeläisryhmän retkelle.

Sanoilla on todellakin väliä

Ikääntynyt 55-vuotias – määrittelyä ei löydy mistään asiallisista lähteistä, mutta yhteiskunnallisessa keskustelussa se on arkista puhetta. Ikääntyneille on tarjolla monenlaisia palveluja, ohjeita ja suosituksia, mutta en vielä löydä itseäni tästä ryhmästä:

Ravitsemus- ja ruokasuosituksia meille ikääntyneille.

Tilastokeskuksen mukaan ikääntynyt on 70-vuotias. Jossakin muussa luokittelussa ikääntynyt on henkilö, joka on saavuttanut vanhuuseläkkeen alaikärajan eli 65 vuotta.

Me elämme aiempaa vanhemmiksi. Tilastollinen elinajanodote tyttövauvoille oli toissa vuonna 84,5 vuotta, mutta siinä vaiheessa, kun vuonna 2019 syntyneet tytöt ovat 84,5-vuotiaita, heistä suurin osa elää vanhemmaksi.

Jos olen ikääntynyt 55-vuotiaana, mikä olen kolmen tai neljän vuosikymmenen kuluttua? Enemmän ikääntynyt kuin nyt, ikäihminen, vanhus?

Maailman vanhin yleinen eläkejärjestelmä on kehitetty Saksassa  vuonna 1889. Rautakansleri Otto von Bismarck määritteli yleiseksi eläkeiäksi 70 vuotta. Todennäköisesti hän nappasi vuoden aivan umpimähkään, sillä tuohon aikaan harva saksalainen eli yli 40-vuotiaaksi.

Ehkä siinä onkin se idea yleisestä eläkejärjestelmästä: eläkeikä asetetaan niin ylös, ettei sitä kukaan saavuta ja eläkkeitä ei tarvitse maksaa.

Ainutlaatuinen eläkejärjestelmä

Suomalaisen eläkejärjestelmän pääajatuksena on turvata vanhuusajan toimeentulo. Kansainvälisesti vertailtuna järjestelmämme on ainutlaatuinen, sillä meillä jokaisella on oikeus kansaneläkkeeseen. Tavoitteena on pitää meistä jokaisesta huolta.

Pääasiallinen eläkkeiden rahoitus perustuu lakisääteiseen ja pakolliseen työeläkejärjestelmään, jota tarvittaessa täydennetään kansaneläkkeellä, mikäli työeläkekertymä jää vähäiseksi. Lisäksi ne, joilla on mahdollisuuksia ja varaa maksavat yksityisesti lisää eläketurvaa itselleen.

Tässä mallissa on paljon hyvää. Silti ne, jotka eivät ole missään työuransa vaiheessa päässeet nauttimaan pitkistä työsuhteista ja sen suomista eläkekertymistä, putoavat eläkevuosinaan entistä vaikeampaan taloudelliseen tilanteeseen.

Nuoruuden sosiaalipolitiikan luennoiltani muistan, kuinka eläkejärjestelmän yhtenä tavoitteena Suomessakin oli aikanaan turvata aktiiviaikainen kulutustaso myös eläkkeellä. Kansaneläkkeellä tai takuueläkkeellä siihen ei kukaan yllä, mutta ehkä se ei ole oikeasti tarkoituskaan: elintasoerot pysyvät ja syvenevät.

Sanoilla on väliä

On kuitenkin lohdullista, että tutkijat ovat pohdiskelleet asioita myös toisin. Jopa väitöskirjatasolla on määritelty, että

ikääntyvä työväestö käsittää 40-vuotiaat ja sitä vanhemmat työntekijät.

Se on kuitenkin aivan eri asia, onko työntekijä ikääntyvä – kuten kaikki ovat, sillä vuosia kertyy jokaiselle – vai ikääntynyt.

Sanoilla voi kertoa niin paljon asenteista. Ja kyllä niistä ikärasismin tunnistaa.

Valitettavasti.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sadan litran hillaämpäri

Sadan litran hillaämpäri on tuttu lapsuusmuisto meille monille. Tänä kesänä, kun hillasato on ollut poikkeuksellisen runsas, suhtautumiseni suolla rämpimiseen on muuttunut yllättävän myönteiseksi.

Marja-astiana voi olla jo pienempikin ämpäri tai muutaman litran taikinakulho, eväät voi ottaa mukaan ja kahvistella sopivin väliajoin, tutkiskella luonnon pieniä ihmeitä ja nautiskella.

Varsinkin tuulisella säällä suolla on mukavaa, kun erilaiset ötökät eivät häiritse. Ja kun suon valitsee sellaisesta paikasta, että eksyminen ei ole todennäköistä heikollakaan suuntavaistolla kuten Simoskanaavalta tai josta osaa autolle ilman gps-paikanninta, hillastaminen saa aivan uusia merkityksiä.

Nyt hilloja on pakastimessa riittävästi omiksi tarpeiksi ja hieman pikkumiehellekin, joka todennäköisesti syö ensi talvena mielummin mustikoita ja mansikoita.

Mummojen perinteitä jatkaen: hilloja on oltava aina vierasvaraksi, vaikka vieraat eivät niistä pahemmin pitäisikään.

Simoskanaavalla hillassa kesällä 2020.

Kesällä 2010 kirjoittelin kolumnissani Lapin Kansassa näin:

Lapsena marjastaminen kuului pakollisena osana kesäohjelmaa. Se alkoi järkyttävinä hellepäivinä, jolloin meidät vietiin suon reunaan, annettiin astiat käteen ja neuvottiin, mihin suuntaan itse kukin voi talsia.

Astia oli varmasti sadan litran ämpäri.

Sama kohtalo oli monilla muillakin monilapsisten perheiden muksuilla. Vanhemmat veivät jälkikasvunsa marjaan, opettivat, kuinka marjoilla voi ansaita taskurahaa talveksi.

Mäkäräiset, paarmat, läkähdyttävä kuumuus ja toivottoman isot ämpärit ovat jääneet muistiin hyvin. Vanhemmat kertoivat ihmetarinoita siitä, kuinka heidän lapsuudessa heinänteon jälkeen tonkat ja saavit käväistiin keräämässä täyteen muutamassa tunnissa.

Se masensi. Jos hilloja ei ollut, oman parin litran astia muuttui vähintäänkin sadan litran ämpäriksi. Ajattelin, ettei koskaan enää, ei ainakaan sitten, kun itse saan päättää, miten kesän hellepäivät vietän.

Meni monta vuotta ennen kuin seisoin sen saman suon reunassa, johon joskus lapsen olin joutunut puoliväkisin. Sää oli yhtä sakeana ötököistä kuin silloin ennen.

Jotain oli kuitenkin muuttunut. Suo tuoksui hyvältä. Ötökäiden lisäksi Simon Martimoaavan järviaukealla oli kymmeniä lintuja, joista vain muutaman enää tunnistin.

Hillastaminen oli yhtä hikistä puuhaa kuin aiemminkin. Jalat turposivat kumisaappaissa, juomavesi loppui kesken ja vessapaperi oli jäänyt kotiin.

Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat. Se tulee mieleeni joka hillareissun jälkeen. En tunne itseäni yhtään paremmaksi ihmiseksi, vaikka pakasteessa on muutama litra hilloja seuraavaa talvea varten.

Ne säilyvät hyvin. Lapset eivät niitä syö, sillä mansikat ovat parempia. Iäkkäistä sukulaisvieraita varten on aina jotakin varattuna, vaikka hillansiemenet jäävät ikävästi tekohampaiden rakoihin.

Hilla on yliarvostettu marja. Siksi en ymmärräkään valituspuhelimia ja muita, joilla yritetään rajoittaa ulkomaalaisten pomijoiden työskentelyä Lapissa.

Me keski-ikäiset emme enää hilloja juuri myyntiin poimi, ahkerat eläkeläiset alkavat ikääntyä ja heidän marjasaaliinsa ovat vaatimattomia. Mikäli marjafirmat ostaisivat marjaa vain paikallisilta poimijoilta, yli 95 prosenttia ostotavoitteesta jäisi saavuttamatta.

Siksikin ulkomaalaisten poimijoiden syyllistäminen kaikesta mahdollisesta tuntuu väärältä. Kaukaa tulleet, pohjoisen metsiin tottumattomat ja suomea taitamattomat ihmiset haaveilevat paremmasta toimeentulosta ja tulevaisuudesta.

Sata euroa on köyhissä oloissa iso raha. Moni meistä suomalaisista jättää marjareissut väliin, jos usean päivän hikoilu tuottaa muutamia kymppejä tai satasen.

Poimijoita Lappiin tuovat yritykset opastavat työntekijänsä nykyisin hyvin. Paikallisten asukkaiden pihoille ei saa mennä, eikä kovin läheltä asutusta saa edes poimia marjoja.

Ukaasit ovat kovat.

Lappilaiset valittavat, että poimijat roskaavat luontoa.

Minunkin hillamailla oli nahkasohva, kaksi väritelevisiota, jääkaappi ja moottorikelkan raunio.

Ilmeisesti suoraan Aasiasta.

 

 

Päiväkotien kevätjuhlista aikuisuuteen

Päiväkoti-ikäisen nallekuva.

 

Olen säilyttänyt jälkikasvun kolme kaunista paperikukkaa päiväkotien kevätjuhlista. Esikoispoika sai omansa eskarin päättäjäisissä 1998, tytär 2000 ja kuopus 2008.

Ellen väärin muista.

Näissä kevätjuhlissa ja kymmenissä sen jälkeen tilaisuus on päättynyt Suvivirren laulamiseen. Se kuuluu suomalaiseen perinteeseen, tapakasvatukseen, ja siitä alkavat kesä, aurinko ja vapaus.

Päiväkodin päättäjäiset.

Tämän kevään päättäjäisissä ja valmistujaisissa ei kesää aloitettu Suvivirren laulamisella. Useat koulut lähettivät valmistuneille todistukset postitse, tai ne sai hakea koulun kansliasta turvavälit ja käsihygienia huomioiden.

Suvivirsi piti kuunnella virtuaalisesti. Se ei ole sama, sillä Suvivirsi pitää laulaa ääneen ja yhdessä, liikuttua yhteisöllisesti ja huomata, että taas nämä lapset ovat vuoden vanhempia, valmiita siirtymään esikoulusta alaluokille, alaluokilta yläkouluun ja sieltä seuraaville asteille.

Äitiä sai hävetä

Kun lapset olivat teini-iässä, äidin kyynelehtiminen virrenveisuussa oli heistä todella noloa, mutta koskaan en ollut ainoa, jolla ääni särkyi kesken laulamisen. Eivätkä omat lapseni olleet ainoat, joilla hävetti äitiensä puolesta.

Suvivirren aikana ehtii muistella kaikki ne edelliset kevätjuhlat, joissa on saanut olla mukana ja miettiä, minkälainen on seuraava lukukausi tai aikuistuvan nuoren tulevaisuus.

Kevätjuhla kevätjuhlalta lähestyy päivä, että ne pienet keskospojat ja vilkas neiti lentävät omilleen. Että yllättäen pojat ovat venähtäneet isäänsä pidemmiksi ja tyttären vauhti on rauhoittunut.

Muuan vuosi sitten helsinkiläinen vanhempi kyseli apulaisoikeuskanslerilta, onko asiallista, että kouluissa järjestetään uskonnollisia tilaisuuksia kouluaikana. Kyselijä ihmetteli, onko yhdenvertaisuus- ja uskonnonvapaussäännökset unohdettu kokonaan.

Julkinen keskustelu meni hieman sivuraiteille ja se keskittyi pohtimaan, kielletäänkö Suvivirren laulaminen päiväkodeissa ja kouluissa.

Kantelussa ei mainittu Suvivirttä lainkaan.

Suvivirsi kuuluu suomalaiseen perinteeseen ja joskus perinteitä on osattava kunnioittaa. Ne siirtyvät seuraavalle sukupolvelle vain laulamalla kevätjuhlissa vuodesta toiseen, päiväkodista alaluokille ja alaluokilta yläkouluun ja seuraaville asteille. Päiväkodin kevätjuhlista aikuisuuteen.

Suvivirsi on niitä harvoja virsiä, jonka me osaamme ulkoa. Tai ainakin neljä ensimmäistä säkeistöä.

1.
Jo joutui armas aika
ja suvi suloinen.
Kauniisti joka paikkaa
koristaa kukkanen.
Nyt siunaustaan suopi
taas lämpö auringon,
se luonnon uudeks luopi,
sen kutsuu elohon.

2.
Taas niityt vihannoivat
ja laiho laaksossa.
Puut metsän huminoivat
taas lehtiverhossa.
Se meille muistuttaapi
hyvyyttäs, Jumala,
ihmeitäs julistaapi
se vuosi vuodelta.

3.
Taas linnut laulujansa
visertää kauniisti.
Myös eikö Herran kansa
Luojaansa kiittäisi!
Mun sieluni, sä liitä
myös äänes kuorohon
ja armon Herraa kiitä,
kun laupias hän on.

4.
Oi Jeesus Kristus jalo
ja kirkas paisteemme,
sä sydäntemme valo,
ain asu luonamme.
Sun rakkautes liekki
sytytä rintaamme,
luo meihin uusi mieli,
pois poista murheemme.

5.
Ei vertaistasi sulle,
sä lilja Saaronin.
Suo armos lahjat mulle
ja kaste Siionin.
Kun Henkes virvoituksen
vain sielu saanut on,
keväisen kaunistuksen
se saa kuin Libanon.

6.
Maan, meren anna kantaa
runsaasti lahjojas,
tarpeemme meille antaa
sun siunauksestas.
Suo suloisuutta maistaa
myös sielun sanassas,
ain armos sille paistaa,
niin on se autuas.

Korona-aika on tuottanut kuitenkin upeita tulkintoja tutusta virrestä kuten tällä videolla Jyväskylän ammattilaiset osoittavat:

Ja sitten ne lentävät

Päiväkodin kevätjuhlasta aikuisuuteen on lyhyt matka. Vuodet sujahtavat nopeasti ja yhtäkkiä edessä on se tilanne, että kuopuskin ilmoittaa muuttavansa.

Ja jossakin vaiheessa tytär on löytänyt puolison ja tehnyt minusta mummun ja miehestäni ukin.

Etämummuilu ei ole mukavaa.

Mielessä käy ajatus, että voisiko poikaa toppuutella, että jos vaikka armeijan jälkeen lähtisit. Että jos purkaisimme jo pakatut tavarat takaisin kaappiin.

Esikoiselle sanoin niin aikanaan ja nyt osasin olla hiljaa.

Joskus nuorena kirjoitin itselleni Richard Bachin Lokki Joonatanista pienen pätkän matkaevääksi aikuisuuteen. Se pätee yhä elämänohjeena ja oppivathan nämä, kun aikansa räpyttelevät.

”Älä usko siihen mitä näet. Silmäsi erottavat ainoastaan rajallisen. Katsele ymmärrykselläsi, perehdy siihen, minkä jo tiedät, silloin olet oppiva lentämään.”

Niin mekin olemme oppineet.

Erikoinen äitienpäivä

Äitienpäiväkortti 2020.

Korona-ajan äitienpäivä oli yhtä poikkeuksellinen ja erikoinen kuin koko kevät: turvavälit ovat kasvaneet liian pitkiksi.

Pikkumiestä naurattaa, kun mummu ja ukki laulavat ja leikkivät Leipuri Hiivaa skype-yhteyden välityksellä. Me olemme Rovaniemellä ja pikkumies Oulussa.

Kesken laulun pikkumies kyllästyy ja vilkuttaa. Vihje on selvä: laulun voi lopettaa.

Parin karanteenikuukauden aikana pikkumies on oppinut kävelemään ja ensimmäiset sanansa. Kamerakännykän kuvat ja videot sekä skype-yhteys eivät korvaa todellista läsnäoloa, mutta muuta ei nyt ole turvallisuussyistä tarjolla.

Kirjat kiinnostavat. Niitä pikkumies lukee ja esittelee kuvia kirja nurinpäin. Puheen sisältöä on vielä vaikea arvata, mutta edellytykset vuoropuheluun ovat kypsymässä.

Värikynät kiehtovat myös kuten mummunpäivänkortistakin voi päätellä. Suuri osa taiteellisista näkemyksistä ja isoista kaarista lienevät vielä piirustusalustassa tai ruokapöydän pinnassa.

Silti tämä on minun ensimmäinen lapsenlapseni piirtämämä tervehdys äitienpäivänä.

Etämummuilua näin korona-aikana.

 

 

Ja hieman vauhdikkaampi jakso

Nyt on pakko julkaista hieman vauhdikkaampi jakso, sillä tämä korona-aika vie tunnelmat aika synkiksi.

Arja Havakan haastattelu on tehty 13.3. Muutamia tunteja myöhemmin tuli ohjeistus, että julkiset kokoontumiset eivät ole kovin suotavia. Arja ehti tanssituttaa Eläkeliiton päivätansseissa eläkeläisiä ilmeisesti viimeisen kerran tälle keväälle ja ehkä kesällekin.

Poikkeuslait astuivat voimaan seuraavalla viikolla.

Arja on tehnyt huikean uran suomalaisten tanssittajana. Lokki-valssi teki hänestä supersuositun 1990-luvulla. Kaikkihan me tämän muistamme:

On hiljainen aaltojen keinunta tää, se laivaamme kauaksi vie, kun aurinko taivaalla niin lämmittää, on sininen laivamme tie.

Linnun näen taivaalla liitelevän, linnun näin valkoisen kiitelevän, lokkiin katse kaipaava siirtyy, linnun uljahan lentoon min taivaalla nään.

On myrsky ja aallokko nyt myllertäin, taas laivaamme keinuttelee, ja taivaalla kauaksi aavalle päin, se pilviä kuljettelee.

Linnun näen lentävän myrskyä päin, linnun jonka tyynellä liitävän näin, lokkiin katse kahlitun kulkee, laivan kannella silloin myös kaipaamaan jää.

Kun illalla aurinko laskeutuu, se ruskonsa pilvihin luo, kun hämärään hukkuupi rannalta puu, niin mereltä kuuluvi tuo:

Linnun ääni kaukainen kutsuva niin, linnun ääni maahan ja taivaisihin, kanssaan sieluin valvoo ja lentää, lokin tuskan ja kaipuun se tuntea saa.

 

Poikkeusolojen pääsiäinen puhuttelee

Poikkeusolojen pääsiäinen puhuttelee monista eri syistä.

Yli 70-vuotiaiden ja riskiryhmien karanteeni, yrittäjien epätoivoinen tilanne ja kaikkien epävarmuus tulevasta saa mietteliääksi: mitä elämässämme tapahtuu, mikä on tärkeää ja millä ei ole mitään merkitystä?

Pysyvätkö läheisemme terveinä? Entä me itse?

Karanteeni vaikeuttaa myös Simoskat-kanavan haastatteluja, sillä kaikki alustavasti keväälle sovitut jutustelut on peruttava, materiaalimme alkaa ehtyä.

Teimme joulukuussa rovasti Ilmo Pulkamon kanssa pitkän haastattelun, josta osa oli tarkoitus säästää Rovaniemen kirkon 70-vuotisjuhliin elokuulle.

Päätämme jakaa sen jo nyt, sillä kotikirkkomme freskon esittely on tässä poikkeustilanteessa lohduttava.

Taiteilija Lennart Segerstråle antoi alttarifreskolle nimen Elämän lähde. Lapin sodassa Rovaniemen kaupalasta tuhoutui 90 prosenttia ja tämä heijastuu myös taiteilijan tulkintaan:

”Se on siis läpileikkaus jokaisesta ihmissydämestä, jonka toisella puolella on sovitetun ryövärin halu joutua yhteyteen Jumalaan ja hän suunnitelmaansa, ja toisella puolella sovittamattoman ryövärin kielteisyys siihen, keskellä seisoo Kristus itse sovituksen hintana, voiman välittäjänä ja ylläpitäjänä. Hän kuvastuu elämän lähteeseen, omaantuntoomme, johon rehellisyyden puhdas valo ja epäitsekkyyden rakkaudellisuus meissä heijastuu. Tämä kaikki on sommiteltu Lapin ympäristöön, koska Rovaniemen kirkko on oleva sen hengen sydämenä.”

Myös Pertti Kivimäen tulkisema, tuntemattoman tekijän teksti Vaikea risti saa hiljentymään.

Talvisodan päättyminen ja korona

Talvisodan päättymisjuhlia on tarkoitus järjestää eri puolilla Rovaniemeä, mutta korona muuttaa suunnitelmia. Tapahtumia perutaan pikavauhtia ja kukaan ei oikeastaan tiedä, mitä on tapahtumassa.

Pari päivää myöhemmin Suomen hallitus kertoo ottavansa käyttöön poikkeuslait koronatartuntojen hidastamiseksi. Päätös kertoo, kuinka vakavasti asiasta on kysymys, mutta sitä on vaikea heti ymmärtää.

Poikkeuslait vaikuttavat kaikkien elämään, sillä rajoitukset ovat tiukkoja.

Yli 70-vuotiaat velvoitetaan pysymään erillään kontakteista muiden ihmisten kanssa mahdollisuuksien mukaan.

Päiväkoteja ja kouluja suljetaan, vierailut vanhusten ja muiden riskiryhmien asumispalveluyksiköissä kielletään. Myös ulkopuolisten vierailut hoitolaitoksissa, terveydenhuollon yksiköissä ja sairaaloissa kielletään.

Kaikki mahdolliset työtehtävät päätetään tehdä etätöinä. Julkiset kokoontumiset rajoitetaan kymmeneen henkilöön ja suositellaan välttämään tarpeetonta oleilua yleisillä paikoilla.

Lista rajoituksista on pitkä, mutta kaikelle on perusteet olemassa.

Ehdimme ennen rajoituksia haastatella kolme sodan lottaa Alli Korvaa, joka muistaa hyvin, miltä talvisodan päättyminen ja rauhanehdot tuntuivat.

Alli Korvan haastattelu on myös Iltalehdessä.

Ohjelman kevyempänä osiona ovat yhteislaulajien kuulumiset Saarenkylän Nuorisoseuralta sekä Pertti Kivimäen tulkisema Leo Vierelän tarina.

Ja tässä ohjelma kuunneltavissa äänitiedostona:

Tämä on jo kymmenes ohjelma!

Se on juhlan paikka, sillä tämä on jo kymmenes ohjelma!

Ilmaisen YouTube -kanavan tilaajamäärä kasvaa ja näyttökertoja on reilut 25.000.

Erityisen mukavaa palautetta alkaa tulla eläkeläiskerhoilta ja palvelukodeista: haastattelut, muistelukset ja tarinat löytävät vähitellen kohdeyleisönsä.

Tässä ohjelmassa Vesa Toivonen kertoo Lapin lastensairaalan historiasta. Vesa on itse ollut potilaana kymmeniä kertoja Lapin Lastenlinnassa. Hän julkaisee viikonloppuna kirjan sairaalan historiasta kiitoksena hyvästä hoidosta, jota sairaala kykeni antamaan puutteellisista olosuhteista huolimatta tuhansille Lapin lapsille ja pelastamaan monen elämän.

Lapin Lastenlinnasta on juttua myös Iltalehdessä.

Vilkas Vesa joutui astman vuoksi hoitoon jo puolivuotiaana.

Pohdiskelemme Risto Viitasen kanssa, mitä olemme kymmenessä ohjelmassa saaneet aikaan, mitä katselijat ovat kommentoineet ja mikä on yllättänyt meidät.

 

Omaishoitajuutta ja Oiva Arvolaa

Vuoden ensimmäinen jakso vie meidät kirjailija Oiva Arvolan Kampsuherran valtakuntaan sekä Matti ja Pertti Väliahdetin kotiin Ylikylään.

Oiva Arvola on tullut suurelle yleisölle tunnetuksi Lapin ihmisen ja luonnon puolesta kantaaottavana kirjailijana. Kolarista eli Nuuskakairasta kotoisin oleva Oiva on tehnyt ison työn myös kotiperän murteen ylläpitäjänä .

Romaanien ohella Oiva on kirjoittanut näytelmiä, kuunnelmia, runoja, saagoja ja televisionäytelimiä. Saagoja on käännetty yli kymmenelle kielelle.

Vuonna 2009 Oiva julkaisu koko saagatuontantonsa viiden äänilevyn kokonaisuutena eli 262 saagaa.

Kampsuherran valtakunnan hän on perustanut Nivankylään vuonna 1985 ja hän asuu siellä yhä.

Matti Väliahdet on toiminut kehitysvammaisen Pertti-poikansa omaishoitajana vuosikaudet. Matti on jo 80-vuotias ja miettii, mitä Pertille tapahtuu sitten, kun hän ei enää jaksa huolehtia omasta pojastaan.

Matti ja Pertti asuvat omakotitalossa Ylikylässä ja päivät kuluvat arkiaskareissa. Matti on myös Rovaniemen Kehitysvammaisten tukiyhdistyksen puheenjohtaja ja vammaisten edunvalvonnan asiantuntija. Siinä roolissa hän sai pari vuotta sitten kutsun myös Linnan juhliin.

 

 

Tauko teki hyvää

Simoskat -kanavan joulutauon piti olla hieman lyhyempi, mutta ärhäkkä flussa vei toimittajalta äänen ja työkyvyn.

Vieläkin ääneni on niin matala, että erityisesti vanhempien ihmisten on vaikea saada selvää puheestani.

Tauko on tehnyt hyvää myös kanavan seuraajille, sillä tilaajien määrä on kasvanut ilahduttavasti ja näyttökertoja on lähes 19.000.

Oma kanava avattu YouTubessa

Internetin maailma on ihmeellinen, sillä jokainen haastattelu kerää säännöllisesti lisää katselukertoja.

Tauko on saanut seuraajat myös kyselemään, milloin on seuraavan jakson vuoro. Lisäksi olen saanut lukuisia juttuvinkkejä haastateltavista ja Rovaniemen lähihistorian tapahtumista.

Paukkupakkasista huolimatta pyrimme saamaan tämän vuoden ensimmäisen jakson valmiiksi tällä tai viimeistään ensi viikolla.

Ja jonkin verran lisävauhtia kanava on saanut Lapin Kansan haastattelusta, jossa sain kertoa, miksi Simoskat on perustettu.

Joskus itsekin juttuaiheena.

Ilmo Pulkamon jouluterveiset

Julkaisemme uusintana rovasti Ilmo Pulkamon jouluterveiset kotikirkossamme.

Tämä haastattelu on osa Simoskat-kanavan ohjelmakokonaisuutta 20.12.

Saimme kuitenkin niin paljon myönteistä palautetta jopa eri puolilta maailmaa ihmisiltä, jotka ovat kotoisin Rovaniemeltä tai joiden elämään Ilmo Pulkamo ja Rovaniemen kirkko jollakin tavalla liittyvät, että laitamme tämän haastattelun vielä uudelleen jakoon.

Moni aikoo virittyä joulun tunnelmaan katsomalla tämän aattoiltana uudelleen siellä jossakin – maailmalla.

Rauhallista Joulua!

Kohti vuoden pimeintä aikaa

Elämme vuoden pimeintä aikaa, mutta yritämme tuottaa tolkullista sisältöä Simoskat-kanavallemme.

Sisko Koskiniemi muistelee työtään poliisin ensimmäisenä sosiaalityöntekijänä. Sisko tunnetaan lastensuojelun puolestapuhujana ja tiukkana poliisin ”sossuna”, joka pani järjestykseen päihteitä kokeilevat teinit ja puhutteli joskus vanhemmatkin.

Lasten hätä ja vanhemmuuden puute saavat Siskon yhä raivostumaan. Eläkeläisenä hän on löytänyt kirjoittamisesta tavan saada aikaan yhteiskunnallista keskustelua vaikeista asioista.

Jokainen lapsi tarvitsee yhden luotettavan aikuisen.

Kirjailija Olli Tiuraniemi on työryhmänsä kanssa julkaissut hiljattain Nätti-Jussin elämästä kertovan teoksen. Karstulasta kotoisin ollut Nätti-Jussi vieraili aikanaan myös Tiuraniemen pirtissä.

Ja Pertti Kivimäki tarinoi syyllisyydestä. Käsikirjoitus on Leo Vierelän.

Ohjelma on kuunneltavissa myös äänitiedostona:

Vuoden viimeisessä jaksossa terveydenhoitaja Anja Hannula pohdiskelee syntymän ihmettä ja sitä, miksi lapset eivät ole tervetulleita: onko lapsi lahja vai rasite?

Rovasti Ilmo Pulkamo hiljenee kotikirkossamme joulun sanoman äärelle ja kertoo kuulumisistaan.

 

Yhteistä historiaa

Simoskat-kanavan ilmestymistahti on kerran viikossa. Juttuaiheita alkaa tulvia ja yhteistä historiaa, yhteistä jaettavaa on paljon.

Kun tunnemme juuremme, osaamme arvostaa myös nykyisyyttä ja ymmärtää sitä.

Sosiaalinen oikeudenmukaisuus on keskeinen arvo myös kanavan ohjelmissa. Se kulkee mukana vahvana pohjavärinä, joka ilmenee erityisesti äitinsä edunvalvojana toimivan Satu Saaren haastattelussa.

Mietimme pitkään, teemmekö yhteiskunnallisista epäkohdista juttuja, muuttuuko kanavan yleisilme liian kantaaottavaksi.

Päätämme kokeilla yhden jutun verran.

Satu Saaren haastattelua jaetaan, luetaan ja kommentoidaan paljon. Haastattelutilanteessa kaikki liikuttuvat, sillä tarina ei ole vain Satu Saaren tarina muistisairaan edunvalvojana, vaan se on tuhansien muidenkin koskettava tarina.

Kun kukaan ei auta, kun palvelujärjestelmä on liian monimutkainen ja kun läheisen voimat uupuvat.

Valokuvat ovat Eeva-Maija Pietilän.

Samassa ohjelmassa (22.11.) Lapin radion toimittajalegenda Esko Ranta kertoo kuulumisistaan. Lähes 80-vuotiaan Eskon ääni on sama kertojaääni, mihin kuuntelijat ovat vuosikymmenien aikana tottuneet.

Kulttuuripersoona isolla K:lla, jolla juttuja riittäisi useampiin haastatteluihin.

Ja Leo Vierelän muistelus Poju-hevosesta Pertti Kivimäen tulkitsemana on herkkä tarina Leon ja Pojun läheisestä suhteesta.

 

Ja ohjelmakokonaisuus on myös äänitiedostona:

Seuraavassa ohjelmassa tapaamme seurakunnan diakoniatyön vapaaehtoisen Terttu Lehtolan. Hän on vuosikaudet talkoillut Korkalovaaran keittopäivän toteuttajana ja auttanut vähävaraisia.

Vaikka ikää alkaakin jo karttua, Terttu Lehtolalla riittää energiaa organisoida toimintaa.

Tuomas Honka taas on julkaissut kirjan isänsä Lauri Hongan sotapäiväkirjoista. Lauri Honka oli kolmen sodan veteraani. Tuomas Hongan haastattelu on jaettu kahteen ohjelmaan.

Ja 29.11. ohjelma on myös äänitiedostona tässä:

Itsenäisyyspäivän alla muistelemme lähihistoriaa ja Lauri Hongan jatkosotaa ja Lapin sotaa.

Lauri Hongan sodasta juttua myös Iltalehteen.

Mitä kuuluu -osiossa mäkihyppääjä Seppo Hannula muistelee uraansa maailman kärkihyppääjänä ja nuorten idolina. Sepon ura olisi voinut olla toisenlainen, jos hänen olisi annettu näyttää kykynsä ensimmäisessä isossa kisassa.