Nuorena opiskelijana olin harjoittelijana Helsingissä Vanhustyön keskusliiton kotipalvelussa. Tein kotiavustajille ja siivoojille työvuorolistoja ja järjestelin asiakkaiden asioita. Hätätilanteessa lähdin itsekin oikeisiin töihin kuten ateriapalveluun lähetiksi.
Kaikissa vanhoissa taloissa ei ollut hissiä. Kuntoni pysyi hyvänä, sillä ateriat piti viedä juosten esimerkiksi kahdeksanteen kerrokseen.
Tottumattomana minulla oli joskus ongelmia hissien kanssa. Kerran olin sulkenut jossakin yläkerroksessa häkkihissin oven niin, ettei kukaan muu voinut tilata sitä muihin kerroksiin.
En tosin tiennyt sitä silloin.
Kun hurautin hissillä alakertaan, vastassa oli kiukkuinen, tyylikäs ikäihminen, joka heristeli minulle kävelykeppiään ja sanoi, että maalainen ei osaa käyttää hissiä.
– Ei piä paikkaansa, totesin.
Hän pyysi minua toistamaan sanomiseni, ja oletin, että saan kepistä pitkin korviani. Hän alkoihin hymyillä. Ihmettelin.
– Ihana ihminen, mistä te olette kotoisin?
Hän kysyin, voisinko puhua enemmän. Olin aivan ymmälläni. Sitten hän kertoi puheeni olevan musiikkia hänen korvilleen, sillä hän ei ollut kuullut sitä enää vuosikymmeniin.
– Olen Tervolan apteekkarin tytär, hän sanoi arvokkaasti, kiitti minua hienosta hetkestä ja käveli hissiin.
***
Iäkkäällä Hanna-rouvalla oli tapana kansaneläkepäivänä ottaa pirssi, jättää se mittari päällä kunnan ainoan ravintolan eteen ja istua muutama tunti ravintolan asiakkaana.
Hannalla oli huono kuulo. Siksi hän yleensä huuteli kovalla äänellä näkemyksiään maailman menosta, mikä häiritsi muita asiakkaita.
Tarjoilija pyysi lähes 90-vuotiasta asiakasta olemaan hieman hiljempaa – tuloksetta. Tarjoilija korotti ääntään ja sanoi:
– Ei täällä saa kiljua.
– En minä kiljua halua, kalja riittää.
***
Jouduin ensimmäisellä luokalla puheterapiaan, sillä en osannut sanoa d-kirjainta. Ei sitä osannut moni muukaan luokallani, sillä kirjain ei yksinkertaisesti kuulunut paikalliseen puhekieleen. Innokas puheterapeutti opetti simolaislapsille yleiskielen alkeet.
Nyt, kun murteet ovat muotia, ei haittaa, vaikka niitä käyttääkin. Se ei enää kerro puhujan sivistymättömyydestä, vaan ehkä enemmänkin kotiseudun kunnioituksesta ja ylpeydestä.
Siitä, että ihminen puheellansa tunnustaa olevansa jostakin pois.
Heli Laaksonen puhuu ylpeästi omaa murrettaan.
***
Lukion jälkeen olin vuoden kansanopistossa Keski-Suomessa. Kun kuopiolainen kämppäkaverini palasi viikonloppulomaltaan, hän kyseli meiltä neljältä muulta samassa majapaikassa asuvalta, kuka meistä kulkee ”käet taskusa”.
Puhe tarttuu.
Kuopiolainen oli saanut irvailuja osakseen omalta ystäväpiiriltään omituisista sanoista, d-kirjaimen ja kaksoiskonsonanttien katoamisesta.
Samana syksynä Sanomalehti Keskisuomalaisen kysymyspalstalla udeltiin, mitä tarkoittaa poikkinainti. Kun aloin kertoa uudesta matkailutapahtumasta, en ehtinyt kovin pitkälle, kun muut keskeyttivät kauhistuneina:
– Eikö lappalaisilla ole tuohon touhuun muuta paikkaa kuin pelto?
Eivät etelän opiskelijat halunneet myöhemmin tietää, mitä tarkoittaa sinkua tai viruttaa tai monet muut puheessani vilahtelevat, heille oudot sanat.
Epäilivät, että jos kertoisin, heiltä menisi ruokahalu.
Poikkinainti oli jo liikaa.
Suomen murteiden sanakirjasta voit selvittää murresanojen merkityksiä.
Myös tämä on mainio murrekirja.
Alkuperäinen kirjoitus on julkaistu Lapin Kansan kolumnina syyskuussa 2009. Kirjoitusta on päivitetty lokakuussa 2023.
