Vihdoinkin kirjani Langat käsissä – Hilda Lukkarinen Rovaniemen käsityökoulun johtajattarena 1924-1961 on painossa.
Tätä olen odottanut pitkään. Esipuheessa olen kertonut, miksi minun oli kirjoitettava tämä kirja.
Hilda Lukkarinen on kulkenut ajatuksissani reilun kymmenen vuoden ajan. Loimilangat tähän kirjaan solmittiin jo vuonna 2009, kun aloitin Lähteentien Pirtillä yrittäjänä, mutta vielä silloin en tiennyt, kuinka vahvoilla väreillä ja kirjavilla kuteilla tämä matto lopulta kudottaisiin.
Tästä voit tutustua yrittäjyyteni alkuvaiheisiin Pirtillä.
Pirtillä vierailevat naiset alkoivat muistella Hildaa ja Hildan koulua. Tiesin, että hirsitalo oli rakennettu naisten käsityökouluksi vuonna 1949, mutta Hildasta tiesin vain etunimen.
Muistelukset olivat niin vaikuttavia, että Hilda alkoi kiinnostaa.
Käsityökoulu ei ollut vain koulu
Niinpä kutsuin vanhoja oppilaita ensimmäisen kerran tarinoimaan kouluajoista maaliskuussa 2012. Osallistujia saapui eri puolilta Lappia useita kymmeniä, ja heistä vanhimmat olivat käyneet koulun 1930-luvulla.
Naiset toivat mukanaan valokuvia ja todistuksia, mutta he esittelivät erityisen ylpeinä ja hellyydellä myös koulussa tekemiään käsitöitä. Osa verhoista, pöytäliinoista, pyyheliinoista tai lastenvaatteista oli ollut liinavaatekaapeissa vuosikymmeniä.
Niitä oli ehkä käytetty lapsen kastejuhlassa tai läheisen syntymäpäivillä, mutta Hildan ohjauksessa valmistuneet työt olivat enemmän kuin käsitöitä tai suorituksia.
Niihin kankaisiin oli kudottu aikuistumassa olevien nuorten unelmat, joita kuvaa 1950-oppilaan Pirkon muistokirjan sanat:
Kerran kukkii kesässä tuomi, kerran on ihminen elämässä nuori.
Vahvoja naisia on tarvittu
Naisten tarinoidessa ymmärsin Hilda Lukkarisen arvon maakunnan naisten kouluttajana ja käsityöperinteen vaalijana. Ymmärsin myös, kuinka paljon vahvoja naisia oli tarvittu satakunta vuotta sitten, että Rovaniemelle oli saatu perustettua käsityökoulu maaseudun naisille.
Siksi minun piti kirjoittaa tämä kirja, ja nyt se on vihdoinkin painossa.
Työ ei ole ollut helppoa, sillä Lapin sota on tuhonnut merkittävän osan vanhoista asiakirjoista, lehtiarkistoista ja valokuvista. Olen kutonut hajanaisista lehtileikkeistä vahvan raidan, joka kertoo minkälainen toimintaympäristö Rovaniemi oli Hildan vuosikymmeninä. Arkistosta löytyneistä lehtileikkeistä on puuttunut milloin vuosiluku ja päivämäärä, milloin lehden nimi, mutta valtaosan olen todennäköisesti osannut sijoittaa ajallisesti oikein.
Kansallisarkiston toimintakertomukset ja oppilasluettelot ovat myös vahvasti mukana, vaikka Hildan käsiala on paikoitellen hyvin vaikealukuista ja esimerkiksi sama sukunimi on kirjoitettu vaihtelevasti. Jos oppilasluetteloa ei ole ollut, olen pyrkinyt etsimään puuttuvat oppilaiden nimet lehtitiedoista.
Kymmenen yrittäjävuoden aikana kutsuin vanhoja oppilaita useita kertoja muistelemaan. Rajasin lopulta aineiston vuosiin 1924-1961, vaikka materiaalia olisi ollut vielä koulun seuraavan johtajan Annikki Tenkaman vuosistakin.
Varsinaiseen kirjoitustyöhön ryhdyin koronakeväänä.
Ja vasta Pirtin jälkeen ehdin syventyä materiaaliini.
Kiitollinen kaikille teille
Tässä kirjassa on vain pieni osa niistä haastatteluista ja kohtaamisista, jotka jollakin tavalla liittyivät aineiston keräämiseen. Olen kiitollinen jokaiselle, joka antoi aikaansa, kertoi tarinaansa, lahjoitti valokuvia, todistuksia ja muuta aineistoa toimitustyöhön. Monet haastatelluista eivät ehtineet nähdä kirjan valmistumista.
Kirjan lukujen otsikoinnit ovat Sofia Kallioniemen, Hildan hyvän ystävän ja kouluyhdistyksen tomeran toimijan. Hän esitti koulun vihkiäisjuhlassa koulun historiikin kalevalaisena runotervehdyksenä.
Leea Wasenius on ammattilaisena vastannut kirjan kauniista ulkoasusta.
Ystäväni Eeva-Maija Pietilä on kuvannut ikääntyneet oppilaat, kulkenut rinnalla koko aineiston keräämisen ajan, kommentoinut ja miettinyt, miten Hilda olisi asioihin suhtautunut.
Hilda, joka sota-aikana kutoi pimennetyssä junavaunussa sukkia tuliaisiksi Savon sukulaislapsille tai Hilda, joka kasvatti pellavaa ja hamppua Suonenjoella oppilaidensa raaka-aineeksi Rovaniemelle.
Kutoi sokeana viimeiset mattonsa
Hilda on muuttunut läheiseksi näiden vuosien aikana. Kun Savon sukulaiset kertoivat, että diabetes vei Hildalta näön ja silti hän kutoi sokeana mattoja, se tuntui niin hildamaiselta.
Viimeisten mattojen kuteet ovat varmaankin olleet vahvoja värejä kuten Hildan elämä muutenkin.
Solmin loppusolmut 28.8.2020
71 vuotta Hildan koulun vihkiäisjuhlan jälkeen
