fbpx

Täällä on kaksi Koskelaa Pentinkulmalta

En rakasta sotahistoriaa. Suomen armeijan sotilasarvot ja pataljoonien lyhenteet heittävät päässäni kuperkeikkaa. Talvisodastakin hallitsin aikanaan vain alkamis- ja päättymispäivän ja päärintamalinjat.

Kunnes esittelin poikaystäväni iäkkäille sukulaisilleni.

– Taitaa olla sukua sille nuorelle luutnantille.

Ihmettelin, kenestä he puhuivat.

Ilmeni, että tuleva appeni (1918-2012) oli ollut kokoamassa Simon Pirtillä ja Simonkylän koululla pioneeripataljoona 36:ta, johon pääosa simolaismiehistä siirrettiin talvisodan jälkeen.

Suurin osa kotipitäjäni miehistä taisteli talvisodassa Suomussalmen, Raatteen ja Kuhmon suunnalla.

6. divisioona yhdisti Tauno-apen lähisukuuni ja Simojokivarren miehiin.

Ei armeijaan, mutta ilmavalvontaan

Oma Risto-pappani (1909-1991) ei aikanaan kelvannut armeijaan, sillä reilut 150 senttiä pitkä ja 43 kiloa painava nuorukainen oli sinne liian heiveröinen.

Velipojat, Sakari ja Viljo olivat hieman raskastekoisempia, ja he suorittivat asepalveluksen.

Talvi- ja jatkosodassa pappani määrättiin ilmavalvontaan.

Talvisota vei hengen yli 60 simolaismieheltä. Se oli iso uhraus pieneltä paikkakunnalta isänmaalle.

Jatkosodassa kaatuneita oli lähes sama määrä.

Simolainen sotaveteraani ja Risto-papan ystävä Armas Ilvo (1920-2017) muisteli vuonna 2007 talvisodan kokemuksiaan näin:

Äitinä olen usein miettinyt, kuinka naiset jaksoivat kotirintamalla kestää jatkuvaa epätietoisuutta puolisoidensa ja poikiensa kohtalosta. Kenttäposti kulki miten kulki, ja ristiriitaiset tiedot täyttivät huhuilta jäävät aukot.

Tällaisen jutun kirjoitin Iltalehteen Alli Korvasta maaliskuussa 2020.

Naiset tekivät miestenkin työt omiensa ohella eivätkä valittaneet, sillä sodassa oli vielä rankempaa.

Ja kun miehet palasivat rintamalta, kuka haavoittuneena, kuka sisäisesti rampana, uuden elämän aloittaminen ei ollut helppoa.

Me hyvinvointivaltion kasvatit emme olisi kestäneet samaa.

Väinö Linna avasi näkökulmia sotaan

Minulla on tapana lukea Väinö Linnan Pohjantähti muutaman vuoden välein. Joskus nuorena se oli kuin suuri seikkailukirja, mutta myöhemmin se avasi näkökulmia Suomen kipeään lähihistoriaan.

Myöhemmin sosiaalityön ja -politiikan opiskelijana löysin sieltä selityksiä, kuinka vuoden 1918 tapahtumat heijastuivat sosiaalietuuksiin vielä vuosikymmeniä myöhemmin ja miksi tiettyä katkeruutta ylläpidettiin ihmisten mielissä poliittisilla ratkaisuilla pitkään.

Mitähän Väinö Linna mietti, kun pani punapäällikkö Akseli Koskelan ja Elinan hakemaan sodasta kaatunutta Voitto-poikaansa aseman tavaramakasiinista. Akseli kyseli poikaansa ja hänelle vastattiin:

–  Koskela? Täällä ne on.

 –  Kuinkas… eikös yks.

– Täällä on kaks Koskelaa Pentinkulmalta. Voitto ja Eero.

Pojat kaatuivat talvisodan viimeisinä päivinä. Koskelan Vilho-pojasta tuli sankarivainaja jatkosodassa.

Talvi- ja jatkosota yhdistivät vuoden 1918 jälkeen suomalaiset. Itsenäisyydellä on ollut kallis hinta ja siksi muistot eivät saa himmetä.

Armas Ilvon tulkitsema Veteraanin iltahuuto on kuunneltavissa tästä.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa marraskuussa 2009. Olen päivittänyt kirjoituksen  6.12.2021.