Sadan litran hillaämpäri on tuttu lapsuusmuisto meille monille. Tänä kesänä, kun hillasato on ollut poikkeuksellisen runsas, suhtautumiseni suolla rämpimiseen on muuttunut yllättävän myönteiseksi.
Marja-astiana voi olla jo pienempikin ämpäri tai muutaman litran taikinakulho, eväät voi ottaa mukaan ja kahvistella sopivin väliajoin, tutkiskella luonnon pieniä ihmeitä ja nautiskella.
Varsinkin tuulisella säällä suolla on mukavaa, kun erilaiset ötökät eivät häiritse. Ja kun suon valitsee sellaisesta paikasta, että eksyminen ei ole todennäköistä heikollakaan suuntavaistolla kuten Simoskanaavalta tai josta osaa autolle ilman gps-paikanninta, hillastaminen saa aivan uusia merkityksiä.
Nyt hilloja on pakastimessa riittävästi omiksi tarpeiksi ja hieman pikkumiehellekin, joka todennäköisesti syö ensi talvena mielummin mustikoita ja mansikoita.
Mummojen perinteitä jatkaen: hilloja on oltava aina vierasvaraksi, vaikka vieraat eivät niistä pahemmin pitäisikään.
Kesällä 2010 kirjoittelin kolumnissani Lapin Kansassa näin:
Lapsena marjastaminen kuului pakollisena osana kesäohjelmaa. Se alkoi järkyttävinä hellepäivinä, jolloin meidät vietiin suon reunaan, annettiin astiat käteen ja neuvottiin, mihin suuntaan itse kukin voi talsia.
Astia oli varmasti sadan litran ämpäri.
Sama kohtalo oli monilla muillakin monilapsisten perheiden muksuilla. Vanhemmat veivät jälkikasvunsa marjaan, opettivat, kuinka marjoilla voi ansaita taskurahaa talveksi.
Mäkäräiset, paarmat, läkähdyttävä kuumuus ja toivottoman isot ämpärit ovat jääneet muistiin hyvin. Vanhemmat kertoivat ihmetarinoita siitä, kuinka heidän lapsuudessa heinänteon jälkeen tonkat ja saavit käväistiin keräämässä täyteen muutamassa tunnissa.
Se masensi. Jos hilloja ei ollut, oman parin litran astia muuttui vähintäänkin sadan litran ämpäriksi. Ajattelin, ettei koskaan enää, ei ainakaan sitten, kun itse saan päättää, miten kesän hellepäivät vietän.
Meni monta vuotta ennen kuin seisoin sen saman suon reunassa, johon joskus lapsen olin joutunut puoliväkisin. Sää oli yhtä sakeana ötököistä kuin silloin ennen.
Jotain oli kuitenkin muuttunut. Suo tuoksui hyvältä. Ötökäiden lisäksi Simon Martimoaavan järviaukealla oli kymmeniä lintuja, joista vain muutaman enää tunnistin.
Hillastaminen oli yhtä hikistä puuhaa kuin aiemminkin. Jalat turposivat kumisaappaissa, juomavesi loppui kesken ja vessapaperi oli jäänyt kotiin.
Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat. Se tulee mieleeni joka hillareissun jälkeen. En tunne itseäni yhtään paremmaksi ihmiseksi, vaikka pakasteessa on muutama litra hilloja seuraavaa talvea varten.
Ne säilyvät hyvin. Lapset eivät niitä syö, sillä mansikat ovat parempia. Iäkkäistä sukulaisvieraita varten on aina jotakin varattuna, vaikka hillansiemenet jäävät ikävästi tekohampaiden rakoihin.
Hilla on yliarvostettu marja. Siksi en ymmärräkään valituspuhelimia ja muita, joilla yritetään rajoittaa ulkomaalaisten pomijoiden työskentelyä Lapissa.
Me keski-ikäiset emme enää hilloja juuri myyntiin poimi, ahkerat eläkeläiset alkavat ikääntyä ja heidän marjasaaliinsa ovat vaatimattomia. Mikäli marjafirmat ostaisivat marjaa vain paikallisilta poimijoilta, yli 95 prosenttia ostotavoitteesta jäisi saavuttamatta.
Siksikin ulkomaalaisten poimijoiden syyllistäminen kaikesta mahdollisesta tuntuu väärältä. Kaukaa tulleet, pohjoisen metsiin tottumattomat ja suomea taitamattomat ihmiset haaveilevat paremmasta toimeentulosta ja tulevaisuudesta.
Sata euroa on köyhissä oloissa iso raha. Moni meistä suomalaisista jättää marjareissut väliin, jos usean päivän hikoilu tuottaa muutamia kymppejä tai satasen.
Poimijoita Lappiin tuovat yritykset opastavat työntekijänsä nykyisin hyvin. Paikallisten asukkaiden pihoille ei saa mennä, eikä kovin läheltä asutusta saa edes poimia marjoja.
Ukaasit ovat kovat.
Lappilaiset valittavat, että poimijat roskaavat luontoa.
Minunkin hillamailla oli nahkasohva, kaksi väritelevisiota, jääkaappi ja moottorikelkan raunio.
Ilmeisesti suoraan Aasiasta.
