Pitkä ikä on saavutus

Olipa kerran maa, jossa kunnat järjestivät huutokauppoja, joissa halvimman tarjouksen tehneet perheet ja yksityiset henkilöt ostivat lapsia, kehitysvammaisia, vanhuksia ja sairaita. Kun kukaan ei valvonut, huutolaisten kohtelu oli julmaa ja heitä jopa pahoinpideltiin, monet menehtyivät aliravitsemukseen.

 

Vaivaisten huutokaupat kiellettiin vuonna 1923, ja sata vuotta myöhemmin samassa maassa päätöksentekijät kiistelevät, kenen tehtävänä olisi huolehtia erityisesti ikääntyneistä ja muistisairauteen sairastuneista.

 

Sitä ennen oli toki sodittu kolme kertaa ja jälleenrakennettu Lappi, teollistettu yhteiskunta, luotu sosiaaliturvajärjestelmä ja koulutuspolut – yhteinen ymmärrys yhteisvastuusta oli ollut laajaa.

 

Aineellinen hyvinvointimme ja elämisen näennäinen helppous ovat aivan toisenlaiset kuin sata vuotta sitten, mutta empatia ja välittäminen ovat vähentyneet merkittävästi.

 

Erilaiset muistiin liittyvät pulmat ovat meille kaikille arkipäivää. Me tiedämme, että aivot kehittyvät noin 30-vuotiaaksi saakka ja tämän jälkeen alkaa niiden hidas rapistuminen.

 

Muistisairaudet eivät kuitenkaan liity normaaliin vanhenemiseen, vaikka ne ovat yleisempiä ikääntyneillä kuin työikäisillä.

Me elämme vanhoiksi. Ennusteiden mukaan lapsistamme yhä useampi saavuttaa 100 vuoden iän. Suomalainen yhteiskunta ei ole vielä ymmärtänyt, että jopa viisi sukupolvea elää yhtä aikaa ja jokaisella on omat tarpeensa.

 

Ja jos vanhuus alkaa eläkelainsäädännön mukaan 65-vuotiaana ja vanhimmat vanhat ovat yli 100-vuotiaita, siihen mahtuu satoja tuhansia erilaisia palvelutarpeita.

 

Noin 40 prosentilla yli 85-vuotiasta on muistisairausdiagnoosi. Tämä ei ole vain minun, sinun tai meidän perheemme sairaus, vaan me kaikki joudumme tekemisiin muistisairauksien kanssa jossain vaiheessa elämää – muistiasia on kaikkien asia.

Huutolaisajan jälkeen olemme tuudittautuneet siihen, että yhteiskunnallinen turvaverkko huolehtii meistä silloin, kun tarvitsemme sosiaali- tai terveydenhuollon palveluja arjesta selviytymiseen.

 

Todellisuus on toinen: ympärivuorokautista palveluasumista vähennetään, kotihoitoa vähennetään, omaisten ja vanhusten vastuuta lisätään. Juhlapuheissa poliitikot toki arvostavat omaishoitajia ja ikääntyneiden osaamista ja elämänkokemusta, mutta arvot muuttuvat todeksi vasta tekojen kautta – niitä on kovin vähän.

 

Yhteiskuntapolitiikan professori Teppo Kröger on sitä mieltä, että vanhuspalveluiden järjestäminen ei ole koskaan ollut Suomessa oikeasti tärkeää ja että Suomen vanhushoiva on samalla tasolla Itä-Euroopan maiden kanssa eli heikkoa.

Esimerkiksi viime vuonna julkisesti järjestettyä kotihoitoa sai entistä harvempi ikääntynyt, vaikka vanhusten tarpeet ovat kasvaneet, huoli-ilmoituksia tehdään enemmän kuin aiemmin, liian moni vanhus on turvaton ja yksin.

 

Pitkä ikä on saavutus – suomalainen ylpeyden aihe. 

 

Me voisimme yhdessä rakentaa Suomesta ikä- ja muistiystävällisen maan, jossa kaikilla sukupolvilla olisi tilaa elää ja jokainen elämänkulun vaihe olisi arvokas.