fbpx

Nykytaidetta Vallisaaressa

Nykytaide herättää ristiriitaisia tunteita Helsinki Biennaalessa.

Helsinki Biennaali – nykytaidetta Vallisaaressa oli hämmentävä kokemus. Vaikka nykytaiteilijat ovat aidosti huolissaan maapallon ekologisesta kriisistä, saaren ainutlaatuinen luonto mykistää tämän mummun ilman taidettakin.

Helsinki Biennaali on kahden vuoden välein järjestettävä kansainvälinen kuvataidetapahtuma. Ensimmäinen toteutetaan nyt koronarajoituksin, mutta silti yleisöä on riittänyt kiitettävästi.

Nykytaide kiinnostaa, Vallisaari kiinnostaa. Ja kun nämä kaksi yhdistetään 20 minuutin merimatkaan, väkeä on jonoksi asti.

Vallisaaren luonto on ainutlaatuinen.

Suomenlinnan ja Santahaminan naapurissa sijaitseva Vallisaari avattiin virkistyskäyttöön vuonna 2016. Saari liittyy merkittävällä tavalla Suomen sotahistoriaan, sillä Venäjän armeija rakensi Vallisaaren linnoituksen 1800-luvulla. Kun keisari Aleksanteri II:n oli tulossa tarkastuskäynnille vuonna 1863, saareen rakennettiin graniittitie.

Saaren sydän on Aleksanterinpatteri.

Lue tästä lisää Aleksanterinpatterista.

Suomen armeija säilytti saarella räjähteitä ja huolsi aseita. Armeijan henkilöstöä asui perheineen saarella enimmillään 300 henkilöä. 1950-luvulla saaressa oli oma koulu ja kauppa.

Nykytaide haastaa katsojaansa

Vallisaaren Helsinki Bieannaleen on valittu 41 taitelijaa tai taiteilijaryhmää. Heidän teostensa tarkoituksena on olla vuoropuhelussa saaren luonnon kanssa.

Ehkä näin on.

Teline-esittely vai nykytaidetta?

Lähetin näyttelystä jälkikasvulle oheisen kuva. Epäilivät, että olin eksynyt Ramirentin teline-esittelyyn.

Kyseessä on kuitenkin installaatio, joka taiteilijan mukaan symboloi ilmastonmuutosta. Jos pohjoisen jääpeite sulaisi, merenpinta nousi noin kuusi metriä eli rakennustelineiden yläosassa olevan puulaiturin korkeudelle.

Sama teema on muissakin teoksissa vahvasti läsnä eli luonnon kestokyvyn rajat, identiteettimme ja elämän monimuotoisuus.

Nykytaide haastaa katsojaansa miettimään omia valintoja, mutta monet teoksista alleviivaavat liian vahvasti ympäristön muutosta, ja se ärsyttää.

Värikäs kääpä on kannanotto luonnon puolesta.

Vallisaaressa on Helsingin ainoa suojeltu tervaleppäkorpi, uhanlaisia lepakkoja ja perhosia, harvinaisia sammalia ja jäkäliä.

Luonto on saanut elää rauhassa vuoteen 2016 saakka, ja se näkyy runsautena. Saaren historiaalliset sotarakennukset, ammusvarastot, ruutikellarit, vanha koulu ja monet muut ovat perinteisempää muotokieltä kuin näyttelyn taideteokset.

Luonnonkaunis saari ja nykytaide kohtaavat, mutta mitä tällä kaikella tavoitellaan? Suuria ihmismassoja, jotka rasittavat herkkää luontoa ja sen monimuotoisuutta?

Tässä on räikeä ristiriita.

Yksi taideteoksista on Forest For a Thousand Years (Janet Cardiff ja George Pures Miller) moniulotteinen kollaasi saaren äänistä. Paikalle pyrähtänyt kottarainen (Sturnus vulgaris) pelästyy hirnuvien hevosten ja räjähtävien pommien ääntä.

Kottaraisten ja luonnon rauhaa on rikottu luonnon monimuotoisuuden puolustamiseksi. Nykytaide Vallisaaressa herättää miettimään, miksi.

Muutamia päiviä myöhemmin istuskelin Simojokivarressa ja puhdistin hillareissun saalista. Lempeä etelätuuli taivutteli rantakoivuja, törmäpääskyt lentelivät taidokkaasti, aurinko paistoi ja joki virtasi tuulen vuoksi väärään suuntaan.

Velipojan ojarummut odottavat seuraavaa kaivuu-urakkaa. Ne puhuttelevat minua yhtä paljon kuin Helsinki Biennaalin isot teokset.

Entä jos alkaisinkin suunnitella Juurakkoperän Biennaalia, jossa keskeisinä elementteinä olisivat Martimoaavan soidensuojelualueiden tuoksut ja äänet, Simojoen monimuotoisuus ja vaikka betoniset ojarummut.

Martimonaavalla on paljon nähtävää.

Voihan vieraslaji tai hieman vahvempi sana!

Voihan vieraslaji ja ehkä hieman vahvempikin sanapari olisi joskus paikallaan. En ymmärrä tätä vieraslajivouhotusta, en.

Joskus parikymmentä vuotta sitten siirsin Simojokivarteen Juurakkoperälle ensimmäiset lupiinit tai kuten nyt olen oppinut: komealupiinit  (Lupinus polyphyllus).

Olin aiemmin ihastellut valkoisia, vaaleanpunaisia, sinipunaisia ja sinisiä lupiineja eteläisen Suomen tienvarsiniityillä, tienpientareilla ja ratapenkereillä.

Olisin halunnut pari hoidettua riviä punaisen tuvan eteen, mutta eihän siitä mitään tullut, sillä puutarhanhoito ei kuulu vahvuuksiini.

 

Etsi vieraslaji, etsi

Komealupiini kasvaa luonnonvaraisena pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Etelä-Suomessa se on ilmeisesti ollut aluksi koriste- ja rehukasvi, joka on tullut Suomeen tuontitavarana sen ison rapakon, Atlantin takaa.

Samalta suunnalta meille on tullut paljon muutakin kuten esimerkiksi peruna.

Nyt lupiinista on tullut lainsuojaton, mikä tuntuu erikoiselta. Euroopan Unioni on listannut vieraslajit, joista Suomessa pitäisi päästä eroon, sillä ne valtaavat elintilaa omilta kasveiltamme.

Outoa on se, ettei EU:n haitallisten viraslajien listalla ole lupiinia lainkaan.

Komealupiinilla on myös hyviä puolia, kuten se, että parantaa maan typpipitoisuutta. Se voi parhaimmillaan parantaa hiekkaisten maiden viljavuutta.

Olen toki voinut asian ymmärtää väärinkin, mutta miksi Suomi vaatii komealupiinin poistamista haitallisena vieraslajina, jos EU ei pidä kaunista kukkaa vaarallisena?

J. Karjalaisen syy?

Ihastuin lupiiniin jo vuosia sitten. Yhtenä syynä oli tietenkin J.Karjalaisen hittibiisi Villejä lupiineja.

Yhdessä kuljetaan, päivän kirkkauteen
Tiellä jonka varrella kasvaa villejä lupineeja

Ja sä tulet mua vastaan. Tartut käteeni
Tiellä jonka varrella kasvaa villejä lupiineja

Sulle punaiset ruusut on joku tuonut huoneeseen
Vielä olen kovin väsynyt mies, vaivun uneen uudelleen

Yhdessä kuljetaan päivän kirkkauteen
Tiellä jonka varrella kasvaa villejä lupiineja

Ja sä tulet mua vastaan. Tartut käteeni
Tiellä jonka varrella kasvaa villejä lupiineja

Oman kokemukseni perusteella lupiinikasvusto ei kahdessa vuosikymmenessä ole kovin rajusti levinnyt. Sen pitäisi kyllä selvitä pakkastalvista ja siementää hyvin, mutta toistaiseksi en ole havainnut, että niittykasvit olisivat joutuneet vahvemman lupiinin jalkoihin.

Päinvastoin. Yhtään lupiinia en vielä tänä kesänä ole löytänyt niittykukkien seasta, vaikka niin toivoisin.

Luonnon monimuotoisuus tuntuu asiantuntijoiden mukaan olevan uhattuna muutenkin.

Kurtturuusu (Rosa rugosa) on myös kansallisesti haitallinen vieraslajike. Siis se perinteinen koristekasvi erilaisissa istutuksissa julkisilla paikoilla ja tietenkin merenrannoilla.

Ruusu, joka kyllä leviää, mutta kukkii pinkkinä tai valkoisena pitkään ja kätkee rikkakasvit mallikkaasti.

Lupiinin ja kurtturuusun kasvattaminen on kiellettyä. Lain mukaan riittää kuitenkin, ettei laji leviä eli aivan kaikkia ei tarvitse juurineen poistaa.

Kunta vastaa siitä, ettei vieraslajikasvien anneta lisääntyä esimerkiksi katujen viheralueilla, puistoissa ja uimarannoilla.

Tienpitäjä vastaa tiehen kuuluvien alueiden hoidosta ja kunnossapidosta ja samalla myös vieraslajien hävittämisestä.

Kaunis tiemiehen ruusu

Aikanaan kurtturuusu oli tiemiehen ruusu.

Lapissakin jokaiseen isoon tiehankkeeseen kuului suunnitelmat esimerkiksi istutuksista ja meluvalleista.

Kurtturuusu oli taloudellinen ratkaisu, sillä se kestää mainiosti lumen kasaamisen ja liikenteen päästöt.

Ja piikikäs ruusu ehkäisee osittain alikulkukäytävien luiskien ja meluseinien töhrimiset.

Ylen vinkkejä kurtturuusun tunnistamiseen.

Mitä enemmän tähän aiheeseen perehtyy, sitä erikoisemmalta vieraslajien hävittäminen tuntuu. Lupiinit ja kurtturuusut eivät hetkessä katoa, sillä työ vaatii aikaa ja runsaasti rahaa.

Ennen oli suurempiakin ongelmia, ja tässä asiassa mielessä käväisee kansalaistottelemattomuuden mahdollisuus.

Onneksi meille ei ole vieraslajipoliiseja.

Asiakas on yrittäjän paras kaveri

Pienyrittäjien somekampanja: En jaksa enää.

Asiakas on yrittäjän paras kaveri ja yksinyrittäjän paras kaveri on ostokykyinen asiakas.

Jos vain olisi niitä asiakkaita.

Tuttavapiirissäni moni yksin- tai pienyrittäjä ja hieman isompikin on ollut koronan vuoksi todella vaikeassa tilanteessa. Se, joka ei ole koskaan toiminut yrittäjänä, ei voi ymmärtää, mitä tarkoittaa, kun kiinteät kulut ovat yhä kiinteät, mutta tulovirtaa, laskutettavaa ei ole.

Lopputulos on monille lohduton: pitkä elämäntyö tai juuri ennen koronaa aloitettu, isojakin investointeja vaatinut yritys ajautuu konkurssiin.

Liian moni on miettinyt epätoivoisia ratkaisuja.

Pienyrittäjät ovat kertoneet, että monet ovat sinnitelleet koronavuoden ilman palkkaa. Erityisesti naisyrittäjät toimivat pienellä katteella normaalioloissa, puskurirahastoja ei ole ja tilanne on toivoton.

Useat koronatilanteessa syntyneet tukimuodot ovat sellaisia, että esimerkiksi viime vuonna yrittäjiksi ryhtyneet eivät pääsääntöisesti täytä niiden kriteereitä.

Tukien kohdentaminen tietyille aloille on myös eriarvoistanut yrittäjiä.

Yritystoiminnan kehittämiseen on ollut rahoitusta haettavissa, mutta kuinka moni uneton, stressaantunut tai masentunut yksin- tai pienyrittäjä jaksaa edes miettiä kehittämistoimia.

Voimavarat menevät päivästä toiseen selviämiseen.

Väliaikainen työttömyysturva on vain väliaikainen ratkaisu.

Naisyrittäjien some-kampanja on ollut synkkä. Jos keskeisin viesti on se, että yrittäjä ei enää jaksa, rahat loppuu, pienyrittäjä loppuu, viesti pitäisi ottaa vakavasti.

Erityisesti pienet erikoisliikkeet, pienet kivijalkaliikkeet ovat ongelmissa. Kaikkea ei voi siirtää verkkokauppaan.

Kolmas tukikierros voi tuoda joillekin helpotusta.

Uudet työpaikat syntyvät pk-yrityksiin

Suomessa on lähes kolmesataatuhatta yritystä, joista yli 90 prosenttia on alle 10 henkilön mikroyrityksiä. Erikokoisissa yrityksissä on 1,5 miljoonaa työpaikkaa.

Taloustutkimuksen jo hieman vanhan Pk-yritysbarometrin mukaan vuosina 2001–2017 alle 500 työntekijän yrityksiin syntyi 145 000 työpaikkaa.

Yli 500 työntekijän yrityksistä taas väheni 40 000 työpaikkaa.

Tämä kertoo sen olennaisen tiedon: uudet työpaikat syntyvät pk-yrityksiin.

Pk-yritykset ovat tulevaisuudessakin Suomen hyvinvoinnin perusta. Siksi yrittäjien hätähuuto olisi otettava todesta.

Työantajamaksujen korotukset!!!

Pääministeri Sanna Marin on väläytellyt hallituksen puoliväliriihessä veronkorotuksia, joissa tavoitteena on kerätä lisää rahaa valtion kassaan työantajamaksuja nostamalla.

Tällä menolla pk-yrityksten toimintaedellytykset murenevat entisestään.

Maksujen korotuksilla ajetaan yhä useampi pienyrittäjä harkitsemaan toiminnan lopettamista.

Sillä taas on työpaikkojen määrään huomattavasti suurempi vaikutus kuin paperitehtaiden alasajolla.

Sen jälkeen on turha kysellä, kuka palvelisi asiakkaita.

Joskus tuntuu, että yksin- tai pienyrittäjyys alkaa Suomessa olla uhanalaista.

Yrittäjillä on rankkaa.

Joko sinä neuloit omasi?

Vauvan villapusero.

En todellakaan ole käsityöihmisiä, mutta silti saan tiuhaan tahtiin sähköpostiini ohjeita islantilaisneuleista ja uteluja, joko sinä neuloit omasi.

Tämä mummu ei todellakaan kudo, ei ainakaan mitään sellaista, jota voisi ylpeänä jälkipolville esitellä.

Kun odotin esikoistani, neuvolan terveydenhoitaja kysäisi, joko vauvannuttu oli valmis.

Ei ollut, ei.

Poika syntyi keskosena helmikuussa 1991 ja siskojeni kutomat villahousut ja -takit olivat kohtuullisen kookkaita 40-senttiselle miehenalulle.

Kun toivuin vakavasta raskausmyrkytyksestä ja poika opetteli keskolassa hengittämään, oli aikaa miettiä, mistä ihmeestä pienelle vauvalle löytää 40-senttisiä vaatteita.

Tuolloin ei ollut internettiä ja vauva-sivustoja.

Joko neuloit omasi?

Seurusteluaikana tuleva anoppini kyseli usein, eikö minulla ole mitään käsityötä mukanani.

Ei ollut.

Mieheni sukat kudotutin siskoillani, villapaidan opiskelukaverillani. En ehkä koskaan muistanut kertoa anopilleni, etteivät käsityöt olleet omiani.

Ei hän tosin sitä kysynytkään, koska olisi arvannut vastauksen.

Ja sitten syntyi pieni poika ja oli pakko opetella: pitäähän vauvalla olla villavaatteet, kun hän jossakin vaiheessa kotiutuu sairaalasta.

Minulla oli siinä vaiheessa raskas lääkitys, kädet tärisivät ja kutominen oli tuskastuttavan hidasta, mutta vauva kotiutui tekemissäni neuleissa. Siitä tosin ei ole valokuvia, mutta ensimmäiseltä kotipäivältä löytyi tämä epätarkka otos:

Pieni vauva nukkuu.

Kaikissa vaatteissa oli kasvunvaraa runsaasti, sillä tuolloin ostovaatteiden pienimmät koot olivat 52-senttisille.

Villavaatteet ovat yhä tallessa. Seuraaville vauvoillemme ne olivat liian pienet, mutta nukkeleikkeihin ne olivat sopivia.

Kun omakotitalosta luopumisen yhteydessä kierrätykseen lähti runsaasti muistojakin, en luopunut tästä sini-valko-raitaisesta vauvalangalla kudotusta paidasta.

Käsitöistä kymppi

Lokakuussa 2009 kirjoittelin kolmnissani loistokkasta käsityöläisyydestäni näin:

Iäkäs käsityöopettajani muisteli vuosia sitten, kuinka taitava oppilas olin aikanaan ollut. Todistuksessa komeili aina yhdeksän tai kymmenen.

En kehdannut oikaista tietoa.

Minulla on kolme nuorempaa siskoa, jotka ovat käsistään osaavia. Kuopus oli 6-vuotias, kun mummoni ja tätini opettivat hänelle haarukkapitsit ja monet muut hienoudet. Perheen nuorin kulki ”esikoulussa” 1970-luvulla mummolassa Simojokivarressa.

Ehkä siksi hänestä tuli käsitöissä kympin tyttö.

Viisilapsisen perheen keskimmäinen oli tekstiilityönopettajalle haasteellinen. Vasenkätinen tyttö alkoi kutoa väärään suuntaan, eikä opettaja kyennyt neuvomaan.

Työnjälki oli kuitenkin sen verran hyvää, että hän sai tekstiilitöistä kiitettävän.

Kuten kolmas sisarenikin.

Vanhimpana olin poikkeus.

Kudoin samoja sukkia koko lukuvuoden. Opettaja piti minua esimerkkinä toivottomasta tapauksesta eivätkä jatkuvat moitteet lisäneet kutomisintoani.

Siksi valitsein myöhemmin teknisen työn.

Opin hitsaamaan ja käyttämään isoja koneita. Malttamattomana en aina jaksanut opiskella kaikkia ohjeita, poltin usein käsityöluokan sulakkeen, mutta se ei häirinnyt intoani.

Ja opettajalla oli lehmän hermot.

Ensimmäinen hitsaustyöni on yhä tallella. Sain siitä arvosanaksi yhdeksän.

Kyseessä on pieni säilytyskori, joka on palvellua monissa eri tehtävissä. Siihen liittyy lämpimiä muistoja poikavaltaisesti ryhmästä, ja siksi se ei päädy metallikierräykseen ainakaan minun elinaikanani.

Ei, vaikka lapset pitävät työtäni yksinkertaisesti kammottavana.

Sittemmin olen remontoinut ja rakentanut sydämeni kyllyydestä. Mies tosin toppuuttelee ideoitani. Hän ei enää kuuntele, jos aloitan lauseen, olen muuten ajatellut…

Viikon kuluttua ajatus saattaa olla jo toinen.

On minulla sukkalankojakin. Kerran viidessä vuodessa tulee sellainen olo, että olisi mukavaa kutoa sukat.

Varsi menee vielä vanhasta muistista, mutta kantapään kohdalla tulee ongelmia. Siihen saakka edenneitä sukantekeleitä on useissa kaapeissa odottamassa parempia aikoja.

Mies on jo luopunut toivosta. Siskoni, äitini ja nyt jo siskontyttökin täydentävät säännöllisesti hänen villasukkavarastoa.

Siskontyttö aloitti sukkien tehtailun 10-vuotiaana. Ihmettelen, miten jokin taito voi siirtyä äidiltä tyttärelle ja miksi minulta puuttuu kutomisgeeni.

Kun olin toisen lapseni syntymän jälkeen äitiyslomalla, minun oli pakko päästä toisinaan neljän seinän sisältä muualle.

Ilmoittauduin Rovalan kurssille, jolla sattui olemaan tilaa. Valitettavasti kyseessä oli lastenvaatteiden ompelukurssi.

Opin käyttämään saumuria, ja ompelinkin kymmeniä yö- ja collegepukuja. Silti eräitä perusasioita en oikein oppinut.

Kaavojen lukeminen oli vaikeaa, ja jos saumavara unohtui jostakin kappaleesta, sitä ei voinut lisätä seuraavaan eikä housuissa saanut olla kahta saman jalan lahjetta.

Opettaja totesikin, että vaatii melkoista taitoa saada niin monta reikää samaan resoriin.

Aiemmin minua harmitti, kun ihmiset sekoittivat neljä M:llä alkavaa sisarusta toisiinsa.

Aika kultaa muistot, ja minustakin on tullut loistava käsityöoppilas.

Joskun näppärämmistä siskoista on hyötyä.

(Teksti on julkaistu Lapin Kansassa lokakuussa 2009).

Käsityögeeni hyppäsi tyttärelle

Onkin ollut erikoista seurata, kuinka aikuinen tytär tekee lähes kaiken itse. Hän kutoo, ompelee jopa ulkoilupuvut (ja vetoketjukin on oikeassa kohdassa) ja on muutenkin käsistään näppärä.

Äidiltään hän ei näitä taitoja ole voinut oppia.

Opetusalan ammattilaiset ja monet muut ovat sitä mieltä, että käsityöt ovat hyväksi ihmisen aivoille.

Tutkijoiden mukaan käsityöt tekevät aivoille hyvää.

Korona-aikana käy toki mielessä, että jokohan pitäisi itsekin kokeilla islantilaisneuleen aloittamista.

Se ajatus katoaa onneksi nopeasti.

Joistakin periaatteista on hyvä pitää kiinni – mummunakin.

Joulukuussa julkaisin kirjan niistä naisista, jotka ymmärsivät enemmän käsitöistä.

Langat käsissä – tilaa itsellesi tai lahjaksi

 

 

 

Sanoilla on väliä – ikääntynyt 55-vuotias!

Sanoilla on väliä. Ikääntynyt 55-vuotias odottaa, että uusi päivä kaiken muuttaa voi.

Olin tyytyväinen, kun Suomen hallitus päätti esittää eduskunnalle niin sanotun eläkeputken poistamista. Kertoohan se hallituksen kyvystä lunastaa lupauksiaan, työntekijöiden kokemuksen arvostamista ja siitä, että suomalainen yhteiskunta tarvitsee eri-ikäisiä toimijoita erilaisiin tehtäviin.

Lueskelin hallituksen esitystä ja tuli sellainen olo, että itsekin 56-vuotiaana olisin vielä aivan kelvollinen ja tarpeellinen yhteiskunnan jäsen.

Sanoilla on väliä, sillä niillä myydään ajatus meille kansalaisille.

Sitten tuli pettymys. Kun ammattitoimittajat ja pääosa päätöksentekijöistämme paketoivat saman asian meille, suomalaisten todelliset asenteet saavat ilmiasun ja kertovat koruttomasti ikärasismista.

Muun muassa Yle on uutisoinut eläkeputken poistosta.

55-vuotias on ikääntynyt eli käytännössä aivan liian vanha työmarkkinoille ja valmis siirtymään mummoiluun.

Ja oikeasti: yli 55-vuotiaat on totuttu yt-neuvotteluissa irtisanomaan, koska he kuitenkin pääsevät johonkin putkeen. Siinä ei ole mietitty, onko 55-vuotiaalla sellaista osaamista, jolle työelämässä olisi vielä käyttöä.

Vanhat pois nuorten tieltä

Olen itsekin ollut useissa yt-prosesseissa mukana palkkatyövuosinani.

Raaka tosiasia on se, että perheelliset ja perheettömätkin 40-vuotiaat ja nuoremmat alkavat kysellä yli 55-vuotiailta, eikö sinun olisi jo aika luovuttaa ja heittäytyä vapaalle, turvata nuorempien työpaikat. Kahvitauoilla mietitään toisten syntymävuosia ja ihmetellään, miten joku 1960-luvun alkuvuosina syntynyt vie työpaikan joltakin toiselta, jolla on tuoreempi koulutus, ict- ja some-osaamista.

Työyhteisö miettii. Työantaja miettii. Molemmat pohtivat samaa kysymystä: Mikä olisi riittävän painava syy syrjäyttää 55-vuotias?

Usein 55-vuotiaalle on ehtinyt kertyä erilaisia lisiä pitkästä työurasta ja hän on työnantajalle liian kallis. Tai sitten työura voi olla niin pätkissä ja tuleva eläkekertymä on niin kehno, ettei sillä voi elää, osaaminen ei vastaa enää työelämän tarpeita, mutta jotenkin pitäisi vielä sinnitellä.

On minullakin kokemuksia työelämästä ja hieman muustakin.

Kohti köyhyysloukkua?

Pahimmillaan uudistus tarkoittaa sitä, että eläkeikää lähestyvien työttömien toimeentulo heikkenee. Heidät ajetaan köyhyysloukkuun jo ennen varsinaista eläkettä ja sieltä ei nousta muuten kuin lottovoiton tai sivukylältä perittävän omakotitalon turvin (vitsi, vitsi).

Suomessa maksetaan takuueläkettä yli 110.000 henkilölle. Takuueläkkeen täysi määrä on 837 euroa kuukaudessa ja se täydentää työeläkettä.

Takuueläkettä maksetaan erityisesti naisille, jotka ovat olleet matalapalkkaisissa pätkätöissä ja työeläkettä ei ole kertynyt toimeentuloksi saakka.

Ei silti, ei se riitä takuueläkkeen jälkeenkään köyhyysrajan ylittävään tasoon.

Erilaisten tutkimusten mukaan eläkeläisköyhyys on yleisempää yksinelävillä eläkeläisillä kuin eläkeläispariskunnilla.

Mitä tapahtuu meidän matalapalkka-alojen sinkkunaisillemme tulevaisuudessa? He ostavat edelleen tarjousmaksalaatikkoa, vaatteensa kierrätyskeskuksista ja haaveilevat voivansa joskus osallistua jollekin maksulliselle kansalaisopiston kurssille tai eläkeläisryhmän retkelle.

Sanoilla on todellakin väliä

Ikääntynyt 55-vuotias – määrittelyä ei löydy mistään asiallisista lähteistä, mutta yhteiskunnallisessa keskustelussa se on arkista puhetta. Ikääntyneille on tarjolla monenlaisia palveluja, ohjeita ja suosituksia, mutta en vielä löydä itseäni tästä ryhmästä:

Ravitsemus- ja ruokasuosituksia meille ikääntyneille.

Tilastokeskuksen mukaan ikääntynyt on 70-vuotias. Jossakin muussa luokittelussa ikääntynyt on henkilö, joka on saavuttanut vanhuuseläkkeen alaikärajan eli 65 vuotta.

Me elämme aiempaa vanhemmiksi. Tilastollinen elinajanodote tyttövauvoille oli toissa vuonna 84,5 vuotta, mutta siinä vaiheessa, kun vuonna 2019 syntyneet tytöt ovat 84,5-vuotiaita, heistä suurin osa elää vanhemmaksi.

Jos olen ikääntynyt 55-vuotiaana, mikä olen kolmen tai neljän vuosikymmenen kuluttua? Enemmän ikääntynyt kuin nyt, ikäihminen, vanhus?

Maailman vanhin yleinen eläkejärjestelmä on kehitetty Saksassa  vuonna 1889. Rautakansleri Otto von Bismarck määritteli yleiseksi eläkeiäksi 70 vuotta. Todennäköisesti hän nappasi vuoden aivan umpimähkään, sillä tuohon aikaan harva saksalainen eli yli 40-vuotiaaksi.

Ehkä siinä onkin se idea yleisestä eläkejärjestelmästä: eläkeikä asetetaan niin ylös, ettei sitä kukaan saavuta ja eläkkeitä ei tarvitse maksaa.

Ainutlaatuinen eläkejärjestelmä

Suomalaisen eläkejärjestelmän pääajatuksena on turvata vanhuusajan toimeentulo. Kansainvälisesti vertailtuna järjestelmämme on ainutlaatuinen, sillä meillä jokaisella on oikeus kansaneläkkeeseen. Tavoitteena on pitää meistä jokaisesta huolta.

Pääasiallinen eläkkeiden rahoitus perustuu lakisääteiseen ja pakolliseen työeläkejärjestelmään, jota tarvittaessa täydennetään kansaneläkkeellä, mikäli työeläkekertymä jää vähäiseksi. Lisäksi ne, joilla on mahdollisuuksia ja varaa maksavat yksityisesti lisää eläketurvaa itselleen.

Tässä mallissa on paljon hyvää. Silti ne, jotka eivät ole missään työuransa vaiheessa päässeet nauttimaan pitkistä työsuhteista ja sen suomista eläkekertymistä, putoavat eläkevuosinaan entistä vaikeampaan taloudelliseen tilanteeseen.

Nuoruuden sosiaalipolitiikan luennoiltani muistan, kuinka eläkejärjestelmän yhtenä tavoitteena Suomessakin oli aikanaan turvata aktiiviaikainen kulutustaso myös eläkkeellä. Kansaneläkkeellä tai takuueläkkeellä siihen ei kukaan yllä, mutta ehkä se ei ole oikeasti tarkoituskaan: elintasoerot pysyvät ja syvenevät.

Sanoilla on väliä

On kuitenkin lohdullista, että tutkijat ovat pohdiskelleet asioita myös toisin. Jopa väitöskirjatasolla on määritelty, että

ikääntyvä työväestö käsittää 40-vuotiaat ja sitä vanhemmat työntekijät.

Se on kuitenkin aivan eri asia, onko työntekijä ikääntyvä – kuten kaikki ovat, sillä vuosia kertyy jokaiselle – vai ikääntynyt.

Sanoilla voi kertoa niin paljon asenteista. Ja kyllä niistä ikärasismin tunnistaa.

Valitettavasti.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Langat käsissä – tilaa itsellesi tai lahjaksi

Langat käsissä on kunnianosoitus Rovaniemen vahvoille naisille, jotka lähes sata vuotta sitten uskalsivat perustaa oman käsityökoulun. Se on erityinen kunnianosoitus Hilda Lukkariselle, joka saapui Savosta vuonna 1924 koulun johtajattareksi ja teki mittavan elämäntyön kauppalassa.

Muistelukset, puutteelliset asiakirjat ja lehtikirjoitukset piirtävät kuvaa Hildasta, joka todellakin on pitänyt langat käsissään.

Hilda oli kovin edistyksellinen.

Kun Armi ja Gil tulivat Rovaniemen asemalle,

nuorempi opettaja lähti meille oppaaksi ja

kävelimme asemalle katsomaan kuuluisuuksia.

Hilda on ollut tärkeä minulle.

Tässä kirjassa on vain pieni osa niistä haastatteluista ja kohtaamisista, jotka jollakin tavalla liittyivät aineiston keräämiseen. Olen kiitollinen jokaiselle, joka antoi aikaansa, kertoi tarinaansa, lahjoitti valokuvia, todistuksia ja muuta aineistoa toimitustyöhön.

Monet haastatelluista eivät ehtineet nähdä kirjan valmistumista.

Kirjan lukujen otsikoinnit ovat Sofia Kallioniemen, Hildan hyvän ystävän ja kouluyhdistyksen tomeran toimijan. Hän esitti koulun vihkiäisjuhlassa vuonna 1949 koulun historiikin kalevalaisena runotervehdyksenä.

Leea Wasenius on ammattilaisena vastannut kirjan kauniista ulkoasusta.

Valokuvaaja Eeva-Maija Pietilä on kuvannut ikääntyneet oppilaat, kulkenut rinnalla koko aineiston keräämisen ajan, kommentoinut ja miettinyt, miten Hilda olisi asioihin suhtautunut.

 

Käsityökoulun oppilaita luokkakuvassa keväällä 1957.

Neiti Lukkarinen saapui Savosta Rovaniemelle tammikuussa 1924 ja kysyi rautatieasemalta tietä käsityökoululle, jonka johtajattareksi hänet oli valittu. Vastaantulijat eivät osanneet neuvoa, sillä kukaan ei ollut kuullutkaan käsityökoulusta.

Lopulta hänet ohjattiin Kutilan pirttiin, jossa nuorta johtajatarta odottivat alkeelliset olosuhteet: pöytä ja penkit.

Langat käsissä kertoo Hilda Lukkarisen elämäntyöstä Rovaniemen käsityökoulun ensimmäisenä johtajana. Se kertoo Hildan ja Rovaniemen vahvojen naisten pyrkimyksistä lisätä maaseudun naisten osaamista ja mahdollisuuksia lisäansioihin.

”Kulunut vuosi oli kohtalokas vuosi koulun toiminnassa. Tuntuu sille kuin 20 vuoden työ olisi mennyt hukkaan, sillä saksalaisten aiheuttamat sotatoimet hävittivät ja tuhosivat kaiken koulun omaisuuden. Ei jäänyt pienintäkään työvälinettä edes. Jatkaakseen toimintaansa on koulun lähdettävä alusta, kuten 20 vuotta takaperin. Se on hankalaa, kun nykyisin ei ole saatavissa mitään eikä ainakaan kunnollista, vaan kaikki korviketta.

Kumminkin vahvassa uskossa luottaen parempaan tulevaisuuteen on koulun toimintaa yritettävä jatkaa, sillä tänä aikana jos joskaan ennen on kotiteollisuustyöllä merkitystä, kun pitää kotoisilla raaka-aineilla ja valmisteilla tulla melkein yksin-omaan toimeen.

Härmässä joulukuun 31 p:nä 1944

Kirja avaa näkökulmia myös siihen, miltä tuntui siirtää vähäinen omaisuus omaan hirsikouluun Lähteentielle vuonna 1949.

Hilda Lukkarisen lähes neljän vuosikymmenen työrupeama on jättänyt pysyvän jäljen maaseudun ja kauppalan tyttöjen elämään sekä pohjoisen käsityöperinteeseen.

Tilaa kirja tästä.

**

Maarit Simoska on työskennellyt kaksi vuosikymmentä Pohjolan Sanomissa, Uusi Rovaniemi -kaupunkilehdessä ja Ylen Lapin radiossa sekä vuodesta 2009 alkaen vapaana toimittajana.

Hän harrastaa kotiseutuhistoriaa sekä tuottaa omalla YouTube-kanavallaan (Simoskat) pitkiä haastatteluja kiinnostavista henkilöistä ja lähihistorian tapahtumista.

Sukan kantapää häneltä jää yhä kutomatta.

Langat käsissä kertoo Rovaniemen käsityökoulun alkuvuosikymmenistä.

Vihdoinkin painossa – pian varattavissa!

Langat käsissä kertoo Rovaniemen käsityökoulun alkuvuosikymmenistä.

Vihdoinkin kirjani Langat käsissä – Hilda Lukkarinen Rovaniemen käsityökoulun johtajattarena 1924-1961 on painossa.

Tätä olen odottanut pitkään. Esipuheessa olen kertonut, miksi minun oli kirjoitettava tämä kirja.

Hilda Lukkarinen on kulkenut ajatuksissani reilun kymmenen vuoden ajan. Loimilangat tähän kirjaan solmittiin jo vuonna 2009, kun aloitin Lähteentien Pirtillä yrittäjänä, mutta vielä silloin en tiennyt, kuinka vahvoilla väreillä ja kirjavilla kuteilla tämä matto lopulta kudottaisiin.

Tästä voit tutustua yrittäjyyteni alkuvaiheisiin Pirtillä.

Pirtillä vierailevat naiset alkoivat muistella Hildaa ja Hildan koulua. Tiesin, että hirsitalo oli rakennettu naisten käsityökouluksi vuonna 1949, mutta Hildasta tiesin vain etunimen.

Muistelukset olivat niin vaikuttavia, että Hilda alkoi kiinnostaa.

Käsityökoulu ei ollut vain koulu

Niinpä kutsuin vanhoja oppilaita ensimmäisen kerran tarinoimaan kouluajoista maaliskuussa 2012. Osallistujia saapui eri puolilta Lappia useita kymmeniä, ja heistä vanhimmat olivat käyneet koulun 1930-luvulla.

Naiset toivat mukanaan valokuvia ja todistuksia, mutta he esittelivät erityisen ylpeinä ja hellyydellä myös koulussa tekemiään käsitöitä. Osa verhoista, pöytäliinoista, pyyheliinoista tai lastenvaatteista oli ollut liinavaatekaapeissa vuosikymmeniä.

Niitä oli ehkä käytetty lapsen kastejuhlassa tai läheisen syntymäpäivillä, mutta Hildan ohjauksessa valmistuneet työt olivat enemmän kuin käsitöitä tai suorituksia.

Niihin kankaisiin oli kudottu aikuistumassa olevien nuorten unelmat, joita kuvaa 1950-oppilaan Pirkon muistokirjan sanat:

Kerran kukkii kesässä tuomi, kerran on ihminen elämässä nuori.

Vahvoja naisia on tarvittu

Naisten tarinoidessa ymmärsin Hilda Lukkarisen arvon maakunnan naisten kouluttajana ja käsityöperinteen vaalijana. Ymmärsin myös, kuinka paljon vahvoja naisia oli tarvittu satakunta vuotta sitten, että Rovaniemelle oli saatu perustettua käsityökoulu maaseudun naisille.

Siksi minun piti kirjoittaa tämä kirja, ja nyt se on vihdoinkin painossa.

Työ ei ole ollut helppoa, sillä Lapin sota on tuhonnut merkittävän osan vanhoista asiakirjoista, lehtiarkistoista ja valokuvista. Olen kutonut hajanaisista lehtileikkeistä vahvan raidan, joka kertoo minkälainen toimintaympäristö Rovaniemi oli Hildan vuosikymmeninä. Arkistosta löytyneistä lehtileikkeistä on puuttunut milloin vuosiluku ja päivämäärä, milloin lehden nimi, mutta valtaosan olen todennäköisesti osannut sijoittaa ajallisesti oikein.

Kansallisarkiston toimintakertomukset ja oppilasluettelot ovat myös vahvasti mukana, vaikka Hildan käsiala on paikoitellen hyvin vaikealukuista ja esimerkiksi sama sukunimi on kirjoitettu vaihtelevasti. Jos oppilasluetteloa ei ole ollut, olen pyrkinyt etsimään puuttuvat oppilaiden nimet lehtitiedoista.

Kymmenen yrittäjävuoden aikana kutsuin vanhoja oppilaita useita kertoja muistelemaan. Rajasin lopulta aineiston vuosiin 1924-1961, vaikka materiaalia olisi ollut vielä koulun seuraavan johtajan Annikki Tenkaman vuosistakin.

Varsinaiseen kirjoitustyöhön ryhdyin koronakeväänä.

Ja vasta Pirtin jälkeen ehdin syventyä materiaaliini.

Käsityökoulun oppilaat muistelevat Lähteentien Pirtillä.

Kiitollinen kaikille teille

Tässä kirjassa on vain pieni osa niistä haastatteluista ja kohtaamisista, jotka jollakin tavalla liittyivät aineiston keräämiseen. Olen kiitollinen jokaiselle, joka antoi aikaansa, kertoi tarinaansa, lahjoitti valokuvia, todistuksia ja muuta aineistoa toimitustyöhön. Monet haastatelluista eivät ehtineet nähdä kirjan valmistumista.

Kirjan lukujen otsikoinnit ovat Sofia Kallioniemen, Hildan hyvän ystävän ja kouluyhdistyksen tomeran toimijan. Hän esitti koulun vihkiäisjuhlassa koulun historiikin kalevalaisena runotervehdyksenä.

Leea Wasenius on ammattilaisena vastannut kirjan kauniista ulkoasusta.

Ystäväni Eeva-Maija Pietilä on kuvannut ikääntyneet oppilaat, kulkenut rinnalla koko aineiston keräämisen ajan, kommentoinut ja miettinyt, miten Hilda olisi asioihin suhtautunut.

Hilda, joka sota-aikana kutoi pimennetyssä junavaunussa sukkia tuliaisiksi Savon sukulaislapsille tai Hilda, joka kasvatti pellavaa ja hamppua Suonenjoella oppilaidensa raaka-aineeksi Rovaniemelle.

Kutoi sokeana viimeiset mattonsa

Hilda on muuttunut läheiseksi näiden vuosien aikana. Kun Savon sukulaiset kertoivat, että diabetes vei Hildalta näön ja silti hän kutoi sokeana mattoja, se tuntui niin hildamaiselta.

Viimeisten mattojen kuteet ovat varmaankin olleet vahvoja värejä kuten Hildan elämä muutenkin.

Solmin loppusolmut 28.8.2020

71 vuotta Hildan koulun vihkiäisjuhlan jälkeen

Uosukaisen onnistunut myyntipuhe

Lahonneet tikapuut. Luonto koristellut jäkälällä.

Innostuin itsekin, kun valtioneuvos Riitta Uosukainen kertoi avoimesti, minkälaista on elää muistisairaan puolison rinnalla.

Ajattelin, että on upeaa, kun julkisuuden henkilö antaa tärkeälle asialle kasvot ja kertoo, miten Alzheimer-diagnoosi muuttaa pariskunnan elämää.

Kirjan myyntipuhe on onnistunut loistavasti, sillä sujuvasanainen esiintyjä, valtioneuvos Riitta Uosukainen kiinnostaa yhä ja ylittää uutiskynnyksen. Hän on osannut valloittavalla tavalla ottaa tilan itselleen ja niin hän tekee tässäkin.

Muistisairaus ja Uosukaiset ovat olleet esillä useissa valtakunnan medioissa.

Ylen haastattelu 14.10.2020.

Ostin kirjan Yhdessä – Intohimosta hoivasuhteeseen (Tammi 2020) suurin odotuksin, sillä muistiasiat kiinnostavat monestakin syystä. Työskentelen tällä hetkellä Lapin Muistiyhdistyksen asiantuntijana ja läheiselläni on Alzheimer.

Muistiasia on kaikkien asia.

Oletin, että kirja avaa uusia näkökulmia asiaan ja siitä olisi hyödynnettävää erilaisissa koulutuksissa ja ehkä keskusteluaiheena muistiryhmissä.

Riitta Uosukainen. Yhdessä-kirjan kansikuva.

Ennakkomarkkinointi lupasi paljon. Kirjan takasivun tekstin mukaan:

Kun ilo ja intohimo vaihtuvat huoliin ja hoivaan, on parisuhde uuden edessä. Riitta Uosukainen kertoo elämästään muistisairaan puolison rinnalla ja tarjoaa vertaistukea muistisairaiden läheisille.

Muistiasiaa ja omaishoitajuutta oli kuitenkin mukana yllättävän vähän. Kirja kertoo Riitta Uosukaisen elämänkulusta kuten

  • lapsuudesta
  • tyttöiästä
  • nuoruudesta
  • aikuisuudesta

Esimakua kirjasta.

Kirja on pääosin (sivut 53-185) rakennettu Riitta Uosukaisen vanhojen juhlapuheiden ja kirjoitusten varaan (esimerkiksi Haikon Kartano 50 vuotta, Suomen Syöpäyhdistys 80 vuotta), mitkä sinänsä kestävät yhä kertaamisen. Rovaniemen näkökulmasta on mieluisaa, että Aktikumin 20-vuotisjuhlan puhe 2.12.2012 on kirjassa mukana, mutta muuten lukukokemus oli pettymys.

Pihvi unohtui

Kirja kertoo Suomen eduskunnan ensimmäisen naispuhemiehen aikaansaamisista, tapaamisista ja parlamentarismin puolustamisesta. Se kertoo vaikuttamisesta vallan eri tasoilla. Se kertoo pariskunnan yhteisistä arvoista kodista, uskonnosta ja isänmaasta, mutta pihvi puuttuu: muistisairaus ja omaishoitajuus ovat lähinnä kirjan markkinointipuhetta ja markkinoinnissa Riitta Uosukainen on onnistunut kympin arvoisesti.

Onnistunut myyntipuhe Iltalehdessä.

Kirjassa on toki sananen Alzheimer-perheen arjestakin. Sitä lukiessa mietin, kuinka moni muistipulmainen tai muistiperhe on samassa tilanteessa, kun sairaudesta tulee perheenjäsen.

Neurologinen sairaus yhdistää, mutta järjestyvätkö yhteiskunnan palvelut kaikille silloin, kun niille on tarvetta?

Jokainen tietää vastauksen: suomalainen yhteiskunta on periaatteessa tasa-arvoinen, mutta ehkä palveluja saa nopeammin valtioneuvos-everstiluutnantti (evp.) pariskunta kuin pienipalkkainen lähihoitaja.

Ja sen pienipalkkaisen lähihoitajan tarina muistisairaudesta tai muistisairaan omaishoitajuudesta ei ole niin kiinnostava kuin valtioneuvoksen tarina.

Tosin Yhdessä -kirja lipsahtaa kohtuullisen hyvin aiheen ulkopuolelle.

Luottoluokitus kohenee

Syysheinät tuulessa.

Siinä vaiheessa, kun kaikki yrittäminen törmää koronan vuoksi lähes seinään, sähköpostiin tupsahtaa onnittelut luottoluokituksen kohenemisesta.

Se tuntuu yhä tyhjänpäiväiseltä kuin kellastuneiden heinien huojunta lokakuisessa tuulessa.

Tunnustuksen voi liittää nettisivuille ja Luotettava kumppani -raporttehin, mutta ei ilmaiseksi, vaan vähintäänkin 195 e/vuosi + alv.

Jos olisin kahvilayrittäjä, minun pitäisi myydä useita nisukahveja, että saisin lunastettua tunnustuksen.

Sen voi laittaa kehyksiin ja naulata seinälle tai sijoittaa vitriiniin kaikkien ihailtavaksi.

Kehystetty luottoluokitus ei muutu kassavirraksi, liikevoitoksi tai markkinointivaltiksi. Sillä ei makseta palkkoja, ruokita jälkikasvua tai lyhennetä lainoja.

Periaatteessa luottoluokitus kertoo, että edellisvuoden yrityksen talousluvut ovat kunnossa ja saisin lainaa kelvollisin ehdoin.

Ja kyllähän ne ovatkin, sillä luovuin pääosasta yritystoimintaani ja päätin keskittyä vain viestintään.

Kiinteät kulut ovat nyt pienet ja osaaminen omien ja alihankkijoiden korvien välissä olevaa pääomaa.

Tähän työhön tarvitaan vain toimiva kännykkäkamera, läppäri ja nauhuri sekä suurempiin projekteihin kuvaaja, joka osaa editoida paremmin ja nopeammin kuin minä. Ja kykyä kuunnella, olla läsnä ja antaa tarinalle sanat.

Ja sitten tulee korona ja lähes kaikki sovitut keikat katoavat.

Pakko opetella uutta

On ollut pakko opetella uutta. Perehtyä sosiaalisen median työkaluihin, hakukoneoptimointiin ja herra Googlen ajatusmaailmaan, opiskella erilaisissa webinaareissa asioita, jotka muutamia vuosia sitten tuntuivat turhan monimutkaisilta.

Ja huomata, että tässä iässä ei olekaan liian vanha oppimaan uutta, innostumaan, kokeilemaan ja saamaan pahuksen hyviä tuloksia aikaan.

Sitten päätin yrittäjien pyynnöstä ryhtyä palveluseteliyrittäjäksi.

Liityin samaan Vaana -järjestelmään, johon kuuluin jo Lähteentien Pirtin ja päivätoiminnan tuottamisen aikana.

Yrittäjän tarina ja Lähteentien Pirtti

Nyt tosin hieman eri tulokulmasta eli myynnin ja markkinoinnin osaajana.

Setelihaku oli syyskuussa.

Rovaniemen kaupunki reagoi kiitettävän nopeasti koronatilanteeseen nopeuttamalla yrityspalvelusetelijärjestelmän toteuttamista.

Nyt on hienoa huomata olevansa asiantuntijapalveluiden tuottaja. Siis yrittäjä, jolta toinen yrittäjä voi hankkia myynnin ja markkinoinnin osaamista kuten brändäystä, sisällöntuotantoa, julkaisusuunnitelmia.

Ehkä parasta tässä on se, että tässä iässä oikeasti hallitsee huikean määrän asioita ja se riittää jo pitkälle. Silti asiantuntija sanana tuntuu erityiseltä, sillä tähän on ollut pitkä ja vaativa matka.

Tänä vuonna yritykseni liikevaihto jää vaatimattomaksi, sillä oikean suunnan hakeminen on ollut hidasta, mutta pohja tuleville vuosille on luotu. Yhteistyökumppanit ja luottohenkilöt ovat löytyneet läheltä ja me täydennämme toistemme osaamista luovalla ja kannustavalla tavalla.

Ehkä 50+ iässä osaa jo ajatella myös niin, että vähemmän on enemmän ja ne 16-tuntiset työpäivät on jo tehty.

En muuten tilannut sitä luottoluokitusdiplomia. Kelpaan ja osaan ilman sitä.

 

Simoska. Syksy.

Laita firman piikkiin!

Laita firman piikkiin, tuttavani tokaisi, kun emmin, ostanko uutta puhelinta vain en. Nuo pari harmitonta sanaa kertovat, ettei tuttavani ymmärrä, mistä yksinyrittäjän toimeentulo tulee.

Aika harva ymmärtää. Olipa hän sitten päättäjä tai vaikka akateemisesti koulutettu valtion tai kunnan viranhaltija.

Laita firman piikkiin!

Meitä yksinyrittäjiä on tällä hetkellä noin 187.000. Lähes puolet  ansaitsee kuukaudessa alle 2 000 euroa, kun tilastokeskuksen mukaan palkansaajan kokonaisansion keskiarvo oli tuoreimmassa selvityksessä 3 395 euroa kuukaudessa.

Yksinyrittäjyys on yleistynyt 2000-luvulla, sillä moni haaveilee työllistävänsä itsensä ja voivansa itse päättää, mitä tekee. Osa haaveilee jopa paremmasta palkkatasosta kuin palkansaajana, vaurauden tuomasta vapaudesta ja hyvinvoinnista, helpommasta elämästä, joskus jopa juhlista ja kuohujuomista, tavoitteiden saavuttamisesta.

 

Laita firman piikkiin!

Käytännössä yhtälö ei mene aivan noin. Jos peruspalkansaaja työskentelee alle 40 viikkotuntia, neljännes yrittäjistä tekee keskimäärin yli 50 tuntia viikossa. Se tarkoittaa siis sitä, että esimerkiksi sesonkiaikoina palvelualan yrittäjällä viikkotunteja voi kertyä helposti 80-100.

Vapaus muuttuu velvollisuudeksi ja pakonomaiseksi puurtamiseksi, jossa unelmat karisevat.

Lue tästä minun tarinani yrittäjyyden alkuvuosista.

Oma valinta, sanoo joku.

Ei se ole. Ei enää siinä vaiheessa, kun yritys on jo perustettu.

Yrittäjän velvollisuudet yhteiskuntaa kohtaan ovat melkoiset, mutta niitä ei ajattele silloin, kun on palava into aloittaa. Sinä maksat itse kaikki kiinteät kulut eli esimerkiksi toimitilan vuokran, veden, sähkön, vakuutukset, tarvikkeet, vähintään minimieläkkeen ja muut palkolliset sivukulut ja lisäksi muun muassa tietotekniikan välineet ja yhteydet, kirjanpidon, laskutuksen ja markkinoinnin.

Minäkin nipistän YEL-maksusta, mutta sen suuruus vaikuttaa puolestaan moniin etuuksiin kuten sairaspäivärahaan. Ja siksi harva yrittäjä sairastaa, sillä se on tulotonta tai lähes tulotonta aikaa.

Palkansaajalle joku muu hoitaa tämän kaiken, ja se joku muu on työnantaja, valtio, kunta tai pieni tai keskisuuri yrittäjä. Vuosilomapäiviä ja ylityötunteja kertyy. Kuinka moni palkansaaja miettii, kuka hänen palkkansa sivukuluineen oikeasti maksaa? Ja kuinka moni miettii, onko oma tehokkuus ja tuottavuus sitä luokkaa, että työnantaja saa vastineeksi palkan sivukuluineen?

Epäilen.

Oman palkkansa yrittäjä maksaa sitten, kun kaikki velvollisuudet on hoidettu. Usein palkka jää vaatimattomaksi.

Pienyrittäjistä puolet pyristelee päivästä toiseen alimmassa tuloluokassa. Siihen samaan tuloluokkaan kuuluvat myös opiskelijat, työttömät ja monet eläkeläiset. Joka viides yksinäisyrittäjä jää tuloissa köyhyysrajalle tai sen alapuolelle.

Lomapäiviä tai äitiys- ja vanhempainvapaita ei aina pidetä, sillä kaikilla ei ole niihin yksinkertaisesti varaa. Kun lomailet tai olet vapailla, laskutettavia tunteja ei tule, mutta velvollisuudet yhteiskuntaa kohtaan on hoidettava. Ja siitä siivusta katetaan pääosa myös julkisten toimialojen palkoista.

Julkiset menot ovat kasvaneet voimakkaasti, ja kasvu on rahoitettu verottamalla ja lainanotolla. Ja jostakin syystä yrittäjän veroprosentti on ollut huomattavasti korkeampi kuin palkansaajan.

Onhan se hullunkurista, että tietyissä tilanteissa tulonsiirroilla eli erilaisilla tukimuodoilla monilla tulotaso on korkeampi kuin useilla yksin- tai pienyrittäjillä.

Tätä sanotaan yrittäjyyteen kannustavaksi politiikaksi tai yrittäjän riskiksi.

Meidän yksinyrittäjien ja pienyrittäjien merkitys yhteiskunnan toiminnalle on ratkaiseva, sillä uudet työpaikat ovat jo pitkään syntyneet juuri näissä yritysmuodoissa, eivät suurteollisuudessa.

Suomen Yrittäjien jäsenistä lähes 60 prosenttia on yksinyrittäjiä. Me alamme olla myös kohtuullisen hyvin koulutettuja eli meillä on joko ammattikorkeakoulu- tai yliopistotutkinto.

Korona-aika on ollut katastrofi meille monille. Työt ovat joko loppuneet tai vähentyneet rajusti. Kun talous on ollut tiukilla jo ennen koronaa, yrittäjyys ei ole kestänyt uutta tilannetta.

On ollut pakko miettiä koko yrittämisen perusta uusiksi.

Lue lisää: Uusiksi meni minullakin.

Yrittäjällä on oikeus unelmoida.

Suomi tarvitsee yrittäjiä. Sitä ei tosin huomaa kaikesta julkisesta keskustelusta, jossa koronatukia vaatineet ja saaneetkin yritykset on leimattu milloin miksikin yhteiskunnan eläteiksi ja huijareiksi. Toki isoon joukkoon mahtuu monenlaista toimijaa ja myös niitä, jotka ovat osin harmaalla alueella.

Suomalaisen yhteiskunnan ongelmina ovat työmarkkinoiden jäykkyys, vahva vastakkainasettelu ja olematon käsitys siitä, mistä kansankunnan vauraus syntyy. Eduskunnalla on vielä paljon ratkaistavana, ja yrittäjyyden ongelmien vastaukseksi ei riitä Euroopan Unionin tukipaketti.

Mitä siitäkin tulisi, jos kaikki yksinyrittäjät päättäisivät, että tämä oli nyt tässä, ryhtyisivät työttömiksi työnhakijoiksi tai hakeutuisivat julkisille toimialoille?

Yhteiskunnan yhteinen kassa ei sitä kestäisi, sillä rahaa työttömyysturvaan ja palkanmaksuun ei olisi.

Suomen Yrittäjien pääekonomistilla on hyviä näkökulmia.

Onneksi meillä on kuitenkin vielä yrittäjyyttä. Onneksi paikalliset yrittäjäjärjestöt jaksavat pitää ääntä, olla tukena ja muistuttaa, että vielä täällä ollaan elossa ja vielä täältä noustaan.

Minullakin on halua auttaa erityisesti paikallisia yksin- ja pienyrittäjiä omalla osaamisellani.

Jos tarvitset apua sisällöntuottamiseen ja markkinointiin, ota yhteyttä.

Ja ehkä jonakin päivänä tietoisuus yksin- ja pienyrittäjyydestä on Suomessa sen verran vahvaa, että kukaan ei sano pienituloiselle yksinyrittäjälle: laita firman piikkiin, sillä se firman piikki on yrittäjä itse ja ylimääräiset hankinnat katetaan yrittäjän omasta palkasta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sadan litran hillaämpäri

Sadan litran hillaämpäri on tuttu lapsuusmuisto meille monille. Tänä kesänä, kun hillasato on ollut poikkeuksellisen runsas, suhtautumiseni suolla rämpimiseen on muuttunut yllättävän myönteiseksi.

Marja-astiana voi olla jo pienempikin ämpäri tai muutaman litran taikinakulho, eväät voi ottaa mukaan ja kahvistella sopivin väliajoin, tutkiskella luonnon pieniä ihmeitä ja nautiskella.

Varsinkin tuulisella säällä suolla on mukavaa, kun erilaiset ötökät eivät häiritse. Ja kun suon valitsee sellaisesta paikasta, että eksyminen ei ole todennäköistä heikollakaan suuntavaistolla kuten Simoskanaavalta tai josta osaa autolle ilman gps-paikanninta, hillastaminen saa aivan uusia merkityksiä.

Nyt hilloja on pakastimessa riittävästi omiksi tarpeiksi ja hieman pikkumiehellekin, joka todennäköisesti syö ensi talvena mielummin mustikoita ja mansikoita.

Mummojen perinteitä jatkaen: hilloja on oltava aina vierasvaraksi, vaikka vieraat eivät niistä pahemmin pitäisikään.

Simoskanaavalla hillassa kesällä 2020.

Kesällä 2010 kirjoittelin kolumnissani Lapin Kansassa näin:

Lapsena marjastaminen kuului pakollisena osana kesäohjelmaa. Se alkoi järkyttävinä hellepäivinä, jolloin meidät vietiin suon reunaan, annettiin astiat käteen ja neuvottiin, mihin suuntaan itse kukin voi talsia.

Astia oli varmasti sadan litran ämpäri.

Sama kohtalo oli monilla muillakin monilapsisten perheiden muksuilla. Vanhemmat veivät jälkikasvunsa marjaan, opettivat, kuinka marjoilla voi ansaita taskurahaa talveksi.

Mäkäräiset, paarmat, läkähdyttävä kuumuus ja toivottoman isot ämpärit ovat jääneet muistiin hyvin. Vanhemmat kertoivat ihmetarinoita siitä, kuinka heidän lapsuudessa heinänteon jälkeen tonkat ja saavit käväistiin keräämässä täyteen muutamassa tunnissa.

Se masensi. Jos hilloja ei ollut, oman parin litran astia muuttui vähintäänkin sadan litran ämpäriksi. Ajattelin, ettei koskaan enää, ei ainakaan sitten, kun itse saan päättää, miten kesän hellepäivät vietän.

Meni monta vuotta ennen kuin seisoin sen saman suon reunassa, johon joskus lapsen olin joutunut puoliväkisin. Sää oli yhtä sakeana ötököistä kuin silloin ennen.

Jotain oli kuitenkin muuttunut. Suo tuoksui hyvältä. Ötökäiden lisäksi Simon Martimoaavan järviaukealla oli kymmeniä lintuja, joista vain muutaman enää tunnistin.

Hillastaminen oli yhtä hikistä puuhaa kuin aiemminkin. Jalat turposivat kumisaappaissa, juomavesi loppui kesken ja vessapaperi oli jäänyt kotiin.

Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat. Se tulee mieleeni joka hillareissun jälkeen. En tunne itseäni yhtään paremmaksi ihmiseksi, vaikka pakasteessa on muutama litra hilloja seuraavaa talvea varten.

Ne säilyvät hyvin. Lapset eivät niitä syö, sillä mansikat ovat parempia. Iäkkäistä sukulaisvieraita varten on aina jotakin varattuna, vaikka hillansiemenet jäävät ikävästi tekohampaiden rakoihin.

Hilla on yliarvostettu marja. Siksi en ymmärräkään valituspuhelimia ja muita, joilla yritetään rajoittaa ulkomaalaisten pomijoiden työskentelyä Lapissa.

Me keski-ikäiset emme enää hilloja juuri myyntiin poimi, ahkerat eläkeläiset alkavat ikääntyä ja heidän marjasaaliinsa ovat vaatimattomia. Mikäli marjafirmat ostaisivat marjaa vain paikallisilta poimijoilta, yli 95 prosenttia ostotavoitteesta jäisi saavuttamatta.

Siksikin ulkomaalaisten poimijoiden syyllistäminen kaikesta mahdollisesta tuntuu väärältä. Kaukaa tulleet, pohjoisen metsiin tottumattomat ja suomea taitamattomat ihmiset haaveilevat paremmasta toimeentulosta ja tulevaisuudesta.

Sata euroa on köyhissä oloissa iso raha. Moni meistä suomalaisista jättää marjareissut väliin, jos usean päivän hikoilu tuottaa muutamia kymppejä tai satasen.

Poimijoita Lappiin tuovat yritykset opastavat työntekijänsä nykyisin hyvin. Paikallisten asukkaiden pihoille ei saa mennä, eikä kovin läheltä asutusta saa edes poimia marjoja.

Ukaasit ovat kovat.

Lappilaiset valittavat, että poimijat roskaavat luontoa.

Minunkin hillamailla oli nahkasohva, kaksi väritelevisiota, jääkaappi ja moottorikelkan raunio.

Ilmeisesti suoraan Aasiasta.

 

 

Nokka nousuun

Nokka nousuun yrittäjien Rovaniemi.

Niin kauan kuin muistan, kotikuntani Rovaniemi ei ole menestynyt yrittäjien valtakunnallisissa kyselyissä. Siis niissä, joissa yrittäjät saavat arvioida oman kuntansa toimintaa.

Tuorein Yrittäjäbarometri on jälleen ikävää luettavaa. Lähes sata yrittäjää arvioi kaupungin yrittäjämyönteisyyttä, ja lähes kaikki mittarit ovat hieman heikommalla tolalla kuin edellisessä kyselyssä.

Meidän pitäisi ottaa mallia Seinäjoesta, samaa kokoa olevasta maakunnan keskuksesta, johon myös on liittynyt viime vuosina useita pieniä maaseutumaisia kuntia. Meillä liittyjänä oli vuonna 2006 pinta-alallisesti laaja Rovaniemen maalaiskunta.

Asukasluku Seinäjoella on suurin piirtein sama kuin meillä.

Seinäjoen elinkeinopolitiikka ja kunnan toimet saavat maan parhaimpia arvioita kyselystä toiseen, vuodesta toiseen.

Etunoja on vahva ja elinkeinorakenne monipuolinen.

Kyselyllä halutaan tietoa

Kyselyn tarkoituksena ei ole härnätä kuntapäättäjiä, vaan kerätä tietoa, miten elikeinopolitiikkaa voitaisiin kehittää niin, että yritystoiminnalla olisi menestymisen mahdollisuuksia eri puolilla Suomea.

Seinäjoen malli on toimiva Seinäjoella, mutta Rovaniemelle kaivattaisiin omaa tekemisen meininkiä.

Yrittäjien ja kunnan välinen markkinavuoropuhelu hankinnoista, hankintojen pilkkominen niin, että paikalliset yritykset voisivat osallistua kilpailutuksiin ja monet muut seikat ovat vielä lapsenkengissä.

Puheet eivät ole vielä muuttuneet teoiksi. On ollut jopa sellaisia kilpailutuksia, joissa hankinnan valmistelija on kehunut, että nyt ei sitten tarvitse ottaa yhtään paikallista urakoitsijaa huomioon.

Elinvoimatoimialan perustaminen ja oman kehitysyhtiön alasajo ovat olleet järkeviä askelia kohti yrittäjämyönteisempää Rovaniemeä. Toivottavasti se aika, että ketään ei kiinnostanut, jos jonkin yritys olisi halunnut sijoittua paikkakunnalle, on historiaa.

Ainakin uuden toimialan alkukuukaudet ovat antaneet viitteitä siitä, että suunta on oikea ja nokka saadaan nousuun myös Rovaniemellä.

Sijoittuminen Rovaniemelle

Korona-aika on nostanut esille yrittämisen tärkeyden jokaisella paikkakunnalla. Yksinyrittäjiä on valtakunnallisesti jo 187 000 ja Rovaniemelläkin luku on suuri. Yksin- ja pienyrittäjien merkitys on myös muun muassa työllistäjänä ja alihankkijana ratkaiseva kaupungin verotulojen ja toimintaedellytysten kannalta.

Yrittäjistä yksinyrittäjiä on jo kaksi kolmasosaa.

Mihin barometri haluaa vastauksia?

Suomen Yrittäjien barometri hakee vastauksia seuraaviin keskeisiin asioihin:

  1. Mitkä asiat toimivat ja mitä pitää parantaa?
  2. Kunnat saavat yrittäjiltä tärkeää palautetta toiminnastaan muun muassa kunnan tekemien julkisten hankintojen merkityksestä yrittäjille.
  3. Yrittäjäyhdistykset saavat tietoa siitä, mihin asioihin heidän pitää jäsentensä puolesta kunnassa vaikuttaa.
  4. Parantavatko yrityspalvelut yrittäjän arkea ja saako palveluita helposti?

Kyselyyn vastasi yli 10 000 yrittäjää eri puolilta Suomea, joten se on kattava otos yrittäjien mielipiteistä ja toiveista.

Myös Rovaniemellä ne on syytä ottaa vakavasti ja linjata niiden pohjalta yrittäjämyönteisempiä päätöksiä.

Vain siten myös Rovaniemen nokka saadaan nousuun. Lapin yrittäjät luottavat jo nyt siihen, että koronan jälkeen meistä monilla on vielä kannattavan yrittämisen mahdollisuuksia.

Lapin Kansan pääkirjoitus 17.6.2020

Päiväkotien kevätjuhlista aikuisuuteen

Päiväkoti-ikäisen nallekuva.

Olen säilyttänyt jälkikasvun kolme kaunista paperikukkaa päiväkotien kevätjuhlista. Esikoispoika sai omansa eskarin päättäjäisissä 1998, tytär 2000 ja kuopus 2008.

Ellen väärin muista.

Näissä kevätjuhlissa ja kymmenissä sen jälkeen tilaisuus on päättynyt Suvivirren laulamiseen. Se kuuluu suomalaiseen perinteeseen, tapakasvatukseen, ja siitä alkavat kesä, aurinko ja vapaus.

Tämän kevään päättäjäisissä ja valmistujaisissa ei kesää aloitettu Suvivirren laulamisella. Useat koulut lähettivät valmistuneille todistukset postitse, tai ne sai hakea koulun kansliasta turvavälit ja käsihygienia huomioiden.

Suvivirsi piti kuunnella virtuaalisesti. Se ei ole sama, sillä Suvivirsi pitää laulaa ääneen ja yhdessä, liikuttua yhteisöllisesti ja huomata, että taas nämä lapset ovat vuoden vanhempia, valmiita siirtymään esikoulusta alaluokille, alaluokilta yläkouluun ja sieltä seuraaville asteille.

Äitiä sai hävetä

Kun lapset olivat teini-iässä, äidin kyynelehtiminen virrenveisuussa oli heistä todella noloa, mutta koskaan en ollut ainoa, jolla ääni särkyi kesken laulamisen. Eivätkä omat lapseni olleet ainoat, joilla hävetti äitiensä puolesta.

Suvivirren aikana ehtii muistella kaikki ne edelliset kevätjuhlat, joissa on saanut olla mukana ja miettiä, minkälainen on seuraava lukukausi tai aikuistuvan nuoren tulevaisuus.

Kevätjuhla kevätjuhlalta lähestyy päivä, että ne pienet keskospojat ja vilkas neiti lentävät omilleen. Että yllättäen pojat ovat venähtäneet isäänsä pidemmiksi ja tyttären vauhti on rauhoittunut.

Muuan vuosi sitten helsinkiläinen vanhempi kyseli apulaisoikeuskanslerilta, onko asiallista, että kouluissa järjestetään uskonnollisia tilaisuuksia kouluaikana. Kyselijä ihmetteli, onko yhdenvertaisuus- ja uskonnonvapaussäännökset unohdettu kokonaan.

Julkinen keskustelu meni hieman sivuraiteille ja se keskittyi pohtimaan, kielletäänkö Suvivirren laulaminen päiväkodeissa ja kouluissa.

Kantelussa ei mainittu Suvivirttä lainkaan.

Suvivirsi kuuluu suomalaiseen perinteeseen ja joskus perinteitä on osattava kunnioittaa. Ne siirtyvät seuraavalle sukupolvelle vain laulamalla kevätjuhlissa vuodesta toiseen, päiväkodista alaluokille ja alaluokilta yläkouluun ja seuraaville asteille. Päiväkodin kevätjuhlista aikuisuuteen.

Suvivirsi on niitä harvoja virsiä, jonka me osaamme ulkoa. Tai ainakin neljä ensimmäistä säkeistöä.

1.
Jo joutui armas aika
ja suvi suloinen.
Kauniisti joka paikkaa
koristaa kukkanen.
Nyt siunaustaan suopi
taas lämpö auringon,
se luonnon uudeks luopi,
sen kutsuu elohon.

2.
Taas niityt vihannoivat
ja laiho laaksossa.
Puut metsän huminoivat
taas lehtiverhossa.
Se meille muistuttaapi
hyvyyttäs, Jumala,
ihmeitäs julistaapi
se vuosi vuodelta.

3.
Taas linnut laulujansa
visertää kauniisti.
Myös eikö Herran kansa
Luojaansa kiittäisi!
Mun sieluni, sä liitä
myös äänes kuorohon
ja armon Herraa kiitä,
kun laupias hän on.

4.
Oi Jeesus Kristus jalo
ja kirkas paisteemme,
sä sydäntemme valo,
ain asu luonamme.
Sun rakkautes liekki
sytytä rintaamme,
luo meihin uusi mieli,
pois poista murheemme.

5.
Ei vertaistasi sulle,
sä lilja Saaronin.
Suo armos lahjat mulle
ja kaste Siionin.
Kun Henkes virvoituksen
vain sielu saanut on,
keväisen kaunistuksen
se saa kuin Libanon.

6.
Maan, meren anna kantaa
runsaasti lahjojas,
tarpeemme meille antaa
sun siunauksestas.
Suo suloisuutta maistaa
myös sielun sanassas,
ain armos sille paistaa,
niin on se autuas.

Korona-aika on tuottanut kuitenkin upeita tulkintoja tutusta virrestä kuten tällä videolla Jyväskylän ammattilaiset osoittavat:

Ja sitten ne lentävät

Päiväkodin kevätjuhlasta aikuisuuteen on lyhyt matka. Vuodet sujahtavat nopeasti ja yhtäkkiä edessä on se tilanne, että kuopuskin ilmoittaa muuttavansa.

Ja jossakin vaiheessa tytär on löytänyt puolison ja tehnyt minusta mummun ja miehestäni ukin.

Etämummuilu ei ole mukavaa.

Mielessä käy ajatus, että voisiko poikaa toppuutella, että jos vaikka armeijan jälkeen lähtisit. Että jos purkaisimme jo pakatut tavarat takaisin kaappiin.

Esikoiselle sanoin niin aikanaan ja nyt osasin olla hiljaa.

Joskus nuorena kirjoitin itselleni Richard Bachin Lokki Joonatanista pienen pätkän matkaevääksi aikuisuuteen. Se pätee yhä elämänohjeena ja oppivathan nämä, kun aikansa räpyttelevät.

”Älä usko siihen mitä näet. Silmäsi erottavat ainoastaan rajallisen. Katsele ymmärrykselläsi, perehdy siihen, minkä jo tiedät, silloin olet oppiva lentämään.”

Niin mekin olemme oppineet.

Etusivu uusiksi, painokoneet seis!

Meillä yksin- tai pienyrittäjillä on kirjaimellisesti mennyt etusivu uusiksi koronakevään aikana. Liiketoiminta on lamaantunut, mutta tästä on vain yksi tie: eteenpäin.

Olen parin kuukauden aikana kirkastanut oman tekemiseni suuntaa ja miettinyt, onko minulla sellaista osaamista ja asiantuntemusta, josta olisi muille yksin- tai pienyrittäjälle hyötyä.

etusivu uusiksi, painokoneet seis!

Tuo hokema tuli tutuksi muutamia vuosikymmeniä tai oikeastaan satakunta vuotta sitten sanomalehtien toimituksissa, kun jostakin sinkosi jymyuutinen ja lehden etusivu ladottiin uusiksi ja painotyö aloitettiin sen jälkeen uudelleen.

Meillä yrittäjilläkin on tänä keväänä tullut sama tilanne eteen:

etusivu uusiksi, painokoneet seis!

Osalla varauskirjat ovat tyhjentyneet täysin, sovitut työt ovat peruuntuneet ja moni on ilmoittautunut työttömäksi työnhakijaksi – niin minäkin.

Se oli kova paikka.

jos oikeasti laittaisit sen etusivun uusiksi? 

Pienellä toimijalla ei ole ylimääräisiä euroja sijoittaa markkinointiin tai nettisivuihin, jotka eivät tuo asiakkaita ja euroja.  Ei meistä kenelläkään ole.

Itse olen reilun kymmenen yrittäjävuoteni aikana haksahtanut monen markkinamiehen tai -naisen puheisiin, laittanut tuhansia ja taas tuhansia euroja kampanjointeihin, joista itselleni on jäänyt vain maksajan rooli.

minä teen sinulle sisällön.

Olen ammattitoimittaja. Osaan kirjoittaa mielenkiintoista sisältöä nettisivuillesi ja esimerkiksi blogiisi tai uutiskirjeeseesi.

Hallitsen pisteet, pilkut ja yhdyssanat.

Tiedän, miten sosiaalista mediaa hyödynnetään.

Tarvittaessa valokuvaan, videoin ja kumppaneiden avulla toteutan sinulle nettisivutkin.

Olen opiskellut koko kevään asioita, jotka aiemmin olivat minulle vaikeita ja joihin ostin puuttuvaa osaamista muilta. Usein maksoin leveistä puheista ja lupauksista turhaan.

Edelleen hankin osaamistani täydentäviä lisäpalveluja muilta, mutta se pääasia eli sisällöntuotanto on vahvasti omissa käsissäni.

Yrittäjävuodet ovat opettaneet, että yksinyrittäjä tai pienyrittäjä on aika yksin. Isotkin ratkaisut on tehtävä itse ja vastuuta niistä ei voi siirtää muille. Usein se on tarkoittanut unettomia öitä ja pelkoa siitä, että tehty päätös on sittenkin ollut väärä.

Yrittäjä maksaa aina sen viimeisen laskun.

Yrittäjän tarina ja Lähteentien Pirtti

En osaa ommella verhoja, leikata hiuksia, loihtia kauniita kukka-astelmia tai hieroa kipeytyneitä lihaksia. Enkä aio opetellakaan, sillä elämä on siihen aivan liian lyhyt aika.

Sen sijaan haluan auttaa luomaan sinun osaamisellesi tarinan ja näkyvyyden.

yrittäjäjärjestöt ovat meitä varten

Kevät on ollut vaikeaa aikaa meille kaikille. Olen itsekin opastanut ja neuvonut monia samassa tilanteessa olevia ja vinkannut, että nyt kannattaa kuulua yrittäjäjärjestöihin. Sieltä saa vertaistukea ja ohjeistusta esimerkiksi siitä, mitä tukimuotoja on mahdollista hakea.

Yrittäjäjärjestö tekee niin valtakunnallisesti kuin paikallisesti arvokasta työtä, että me kaikki selviäisimme tästä ajasta. Etusivu vaatii uudistamista useimmilla meistä.

Lue tästä Lapin yrittäjien ajankohtaiset uutiset.

Ja naisyrittäjät ovat erityisesti meidän naisten yhteisellä asialla.

Yrittäjänaiset on sinun puolellasi

Olen hieman uudistanut omia Simoskat-sivujani vastaamaan muuttunutta tilannetta. Nämä ovat yksinkertaiset ja toimivat perussivut, sillä muuhun minulla ei ole tarvetta. Ei siis varauskalentereita tai kuvagallerioita, ei mitään ylimääräisiä selattavia osioita.

Blogikirjoitukseni olen jakanut kahteen osioon Yrittämisestä ja Meille mummuille.

Yrittämisestä on vahvaa asiaa yksin- ja pienyrittäjyydestä, yritykseni palveluista muille rovaniemeläisyrittäjille, jotka miettivät, uskaltaisiko sen nettisivuston perustaa tai uudistaa ja mitä sinne pitäisi kirjoittaa ja kuinka usein. Riittääkö epätarkka kuva kamerakännykällä silloin tällöin riittävään markkinointiin ja miten se google muka minut löytää?

Meille mummuille on taas kevyempää pohdintaa maailmanmenosta mummun ja ikääntyvien näkökulmasta. Siellä esittelen myös omia näkemyksiäni muistikuntoutuksesta, ikääntyvien palveluista, omasta Simoskat-kanavastani YouTubesta.

Meille mummoille olen perustanut Simoskat-facebookiin keskusteluyhteisön. Siellä on tarkoituksena käydä keskustelua YouTube-kanavan juttuaiheista ja muun muassa muistin virkistämiseen liittyvistä kysymyksistä.

Kesällä aion perustaa myös yrittämiseen liittyvän keskusteluryhmän Simoskat-facebookiin.

kuinka voin auttaa?

Jos haluat, että autan sinua sisällöntuotannossa ja näkyvyydessä, laita minulle viestiä joko yhteydenottolomakkeen kautta tai suoraan maarit@simoskat.fi.

Ja jos tiedät, että joku yksinyrittäjä tai pienyrittäjä miettii näitä samoja asioita,  kirjoitusta saa jakaa sosiaalisessa mediassa.

 

Simoska. Kesäkuvassa.

 

 

 

 

 

Paikallisten pienyrittäjien tukemisesta

Likiliike on aktiivisesti kampanjoinut paikallisten pienyrittäjien tukemisesta korona-aikana. Kampanja on saanut kaupunkilaiset ymmärtämään, että vain palveluja käyttämällä pienet säilyvät hengissä kriisiajan yli.

Meillä jokaisella on hätä oman liiketoimintamme tulevaisuudesta olipa toimiala mikä tahansa. Yritysten yhteistyö on synnyttänyt uusia toimintatapoja, mutta monella on pelko siitä, että paikallisten suosiminen ei auta riittävästi kassakriisissä.

Jos tällä hetkellä myymme hädissämme lahjakortteja marras-joulukuulle ja saamme kassaan rahaa ennen kesää, se kostautuu ja loppuvuodesta teemme pahimmassa tapauksessa ilmaiseksi töitä.

Kassakriisi vain siirtyy.

Silti Likiliike on oikealla asialla.

Jos paikalliset kuluttajat eivät suosi paikallisia toimijoita, palvelut katoavat. Likiliikkeen perusajatus siitä, että raha liikkuu, vaan ei karkaa ja paikallisten yritysten suosiminen jättää eurot paikkakunnalle ja luo hyvinvointia tälle alueelle, on loistava.

Auta paikallista pienyritystä.

Tilanne on kuitenkin saanut polvilleen useita pitkäaikaisia yrittäjiä Rovaniemellä. Osa on menettänyt täysin kykynsä toimia, kysyä neuvoa, täyttää hakemuksia.

Olen itsekin vastannut yrittäjien kyselyihin, opastanut yksinyrittäjiä, kuinka työttömäksi työnhakijaksi ilmoittaudutaan, mikä on työvoimapoliittinen lausunto tai kuka on oikeutettu hakemaan kaupungin 2000 euron tukea.

Osa kysyy, olenko minä yksinyrittäjä, miten yksinyrittäjyys määritellään?

Kun yrittäjä on riittävän syvällä synkissä ajatuksissaan, Kelan tai TE-toimiston nettiosoitteen kirjoittaminen on ylivoimainen tehtävä ja ohjeiden lukeminen on täyttä hepreaa.

Osa on katkeroitunut siitä, että nyt on tarjolla Finnveran takaamaan lainaa yritysten kehittämiseen. Harva pienyrittäjä tarvitsee lainaa, vaan avustusta päästäkseen pahimman yli tai vapautusta vuokrista vähintäänkin loppuvuoteen.

Ja kaikki eivät halua palkata Ely-keskuksen tuella konsulttia kertomaan, että nyt pitäisi kehittää jotakin, että sinulla on kassa tyhjä.

Suomen Yrittäjien esitys yleistuesta olisi tässä tilanteessa paras ratkaisu. Tuki kohdistuisi erityisesti pienille toimijoille, joilla liikevaihto on notkahtanut koronan vuoksi edellisvuoteen verrattuna.

Yrittäjien toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen on oikeassa.

Toki tukimuodoissa pitäisi kyetä huomioimaan myös ne uudet yritykset, jotka ehtivät avata esimerkiksi matkailuyrityksensä, kahvilansa tai ravintolansa keväällä ennen koko liiketoiminnan sulkemista ja viime vuodelta tai alkuvuodelta ei ole liikevaihtoa, johon tilannetta voidaan verrata.

Erityisen huolissani olen niistä nuorista yrittäjistä, joilla on isot velat, perhe ja liian vähän elämänkokemusta siitä, että kaikesta voi selvitä.

Konkursseja on luvassa, mikäli korona-aika jatkuu syksyyn.

Poikkeusaika vaikuttaa todennäköisesti myös kansalaisten kulutuskäyttäytymiseen ja valintoihin tulevaisuudessa, ja niiden vaikutukset yritystoimintaan eri toimialoilla ovat vielä arvailujen varassa.