Helsinki Biennaali – nykytaidetta Vallisaaressa oli hämmentävä kokemus. Vaikka nykytaiteilijat ovat aidosti huolissaan maapallon ekologisesta kriisistä, saaren ainutlaatuinen luonto mykistää tämän mummun ilman taidettakin.
Helsinki Biennaali on kahden vuoden välein järjestettävä kansainvälinen kuvataidetapahtuma. Ensimmäinen toteutetaan nyt koronarajoituksin, mutta silti yleisöä on riittänyt kiitettävästi.
Nykytaide kiinnostaa, Vallisaari kiinnostaa. Ja kun nämä kaksi yhdistetään 20 minuutin merimatkaan, väkeä on jonoksi asti.
Suomenlinnan ja Santahaminan naapurissa sijaitseva Vallisaari avattiin virkistyskäyttöön vuonna 2016. Saari liittyy merkittävällä tavalla Suomen sotahistoriaan, sillä Venäjän armeija rakensi Vallisaaren linnoituksen 1800-luvulla. Kun keisari Aleksanteri II:n oli tulossa tarkastuskäynnille vuonna 1863, saareen rakennettiin graniittitie.
Saaren sydän on Aleksanterinpatteri.
Lue tästä lisää Aleksanterinpatterista.
Suomen armeija säilytti saarella räjähteitä ja huolsi aseita. Armeijan henkilöstöä asui perheineen saarella enimmillään 300 henkilöä. 1950-luvulla saaressa oli oma koulu ja kauppa.
Nykytaide haastaa katsojaansa
Vallisaaren Helsinki Bieannaleen on valittu 41 taitelijaa tai taiteilijaryhmää. Heidän teostensa tarkoituksena on olla vuoropuhelussa saaren luonnon kanssa.
Ehkä näin on.
Lähetin näyttelystä jälkikasvulle oheisen kuva. Epäilivät, että olin eksynyt Ramirentin teline-esittelyyn.
Kyseessä on kuitenkin installaatio, joka taiteilijan mukaan symboloi ilmastonmuutosta. Jos pohjoisen jääpeite sulaisi, merenpinta nousi noin kuusi metriä eli rakennustelineiden yläosassa olevan puulaiturin korkeudelle.
Sama teema on muissakin teoksissa vahvasti läsnä eli luonnon kestokyvyn rajat, identiteettimme ja elämän monimuotoisuus.
Nykytaide haastaa katsojaansa miettimään omia valintoja, mutta monet teoksista alleviivaavat liian vahvasti ympäristön muutosta, ja se ärsyttää.
Vallisaaressa on Helsingin ainoa suojeltu tervaleppäkorpi, uhanlaisia lepakkoja ja perhosia, harvinaisia sammalia ja jäkäliä.
Luonto on saanut elää rauhassa vuoteen 2016 saakka, ja se näkyy runsautena. Saaren historiaalliset sotarakennukset, ammusvarastot, ruutikellarit, vanha koulu ja monet muut ovat perinteisempää muotokieltä kuin näyttelyn taideteokset.
Luonnonkaunis saari ja nykytaide kohtaavat, mutta mitä tällä kaikella tavoitellaan? Suuria ihmismassoja, jotka rasittavat herkkää luontoa ja sen monimuotoisuutta?
Tässä on räikeä ristiriita.
Yksi taideteoksista on Forest For a Thousand Years (Janet Cardiff ja George Pures Miller) moniulotteinen kollaasi saaren äänistä. Paikalle pyrähtänyt kottarainen (Sturnus vulgaris) pelästyy hirnuvien hevosten ja räjähtävien pommien ääntä.
Kottaraisten ja luonnon rauhaa on rikottu luonnon monimuotoisuuden puolustamiseksi. Nykytaide Vallisaaressa herättää miettimään, miksi.
Muutamia päiviä myöhemmin istuskelin Simojokivarressa ja puhdistin hillareissun saalista. Lempeä etelätuuli taivutteli rantakoivuja, törmäpääskyt lentelivät taidokkaasti, aurinko paistoi ja joki virtasi tuulen vuoksi väärään suuntaan.
Velipojan ojarummut odottavat seuraavaa kaivuu-urakkaa. Ne puhuttelevat minua yhtä paljon kuin Helsinki Biennaalin isot teokset.
Entä jos alkaisinkin suunnitella Juurakkoperän Biennaalia, jossa keskeisinä elementteinä olisivat Martimoaavan soidensuojelualueiden tuoksut ja äänet, Simojoen monimuotoisuus ja vaikka betoniset ojarummut.
Martimonaavalla on paljon nähtävää.
