Lapin yliopiston vuosipäivän juhlaa vietettiin keskiviikkona 1. maaliskuuta. Juhlassa palkittiin vuoden alumni, vuoden opettaja, vuoden opiskelijaryhmä ja vuoden väitöskirja sekä jaettiin rehtorin palkinto. Vuosipäivänä jaettiin myös ensimmäistä kertaa viestinnän tunnustuspalkinto.
Maarit Simoska vuoden alumniksi
Lapin yliopiston alumnitoiminnan ohjausryhmä valitsi vuoden 2023 alumniksi YTM Maarit Simoskan. Maarit Simoska on valmistunut Lapin yliopistosta yhteiskuntatieteiden maisteriksi vuonna 1996 ja on laillistettu sosiaalityöntekijä.
Simoska on myönteinen työelämäesimerkki toimiessaan monipuolisesti yhteiskunnan eri aloilla toimittajana, poliitikkona, yrittäjänä ja muistiasiantuntijana. Pääuransa hän on tehnyt toimittajana printtimediassa ja Ylellä. Hän on tietoisesti pyrkinyt etsimään haastateltaviaan Lapin yliopiston tutkijoista ja tehnyt mielenkiintoisista tutkimusaiheista juttuja sekä maakunnalliseen että valtakunnan mediaan. Sosiaalityöhön liittyvät aiheet ovat olleet hänelle erityisen tärkeitä ja hän on pyrkinyt edistämään sosiaalista oikeudenmukaisuutta nostamalla asioita yleiseen keskusteluun.
Simoska tunnetaan yhteiskunnallisesta tietämyksestään ja paneutuvasta otteestaan. Alumnina hän on tehnyt aktiivisesti ja positiivisella tavalla Lapin yliopistoa tunnetuksi ja ansiokkaasti nostanut esille sosiaalityön merkityksen Lapin asukkaiden hyvinvoinnin mahdollistajana. Simoska on toiminnallaan vahvistanut yliopiston ja työelämän yhteistyösuhteita. Hän luennoi ja osallistuu käytännön opetukseen Lapin yliopistolla aktiivisesti. Maarit Simoska on esimerkillinen alumni, jonka suhde kotiyliopistoon on vuorovaikutuksellinen.
Ja tässä kiitospuheeni:
Arvoisa juhlaväki,
olen nöyrän kiitollinen tästä huomionosoituksesta. Kun kuulin, että olisin mahdollisesti ehdolla Vuoden alumniksi, hämmennyin ja liikutuinkin. Samalla aloin pohtia, mitä Lapin korkeakoulu, sittemmin yliopisto on minulle, omalle vuosikurssilleni ja laajemminkin sosiaalityön opiskelijoille 1980-luvulta alkaen antanut.
Sosiologists often talk about key experiences connecting entire generations together. These experiences affect your whole life path. For us, the University of Lapland has been this connective key experience.//
Sosiologit puhuvat avainkokemuksista, jotka sitovat sukupolven yhteen ja vaikuttavat samaa kokeneiden elämään koko elämänkulun ajan. Meille Lapin korkeakoulu on ollut yhdistävä avainkokemus.
Olin Simon lukiossa viimeisellä luokalla, kun kolme Lapin korkeakoulun edustajaa vieraili kertomassa opiskelumahdollisuuksista jossain todella kaukana – Rovaniemellä. Yksi esittelijöistä oli niin innoissaan uudesta sosiaalityön koulutuksesta, että se herätti kiinnostuksen – jos minäkin sinne kauas.
Syksyllä 1984 reilut 20 sosiaalityön opiskelijaa odotteli jännittyneenä Vaihdekatu 2:ssa, minkälaista korkeakouluopiskelu oikein on.
Ensimmäiset vuodet meillä oli A4:lle tulostetut lukujärjestykset, pakollisia sivuaineita kuten kansantaloustiede, josta kukaan 20-vuotias ei osannut olla kiinnostunut ja muun muassa saksaa, että osaisimme opiskella Verein für Sozialpolitik alkuperäiskielellä.
Jotain ajasta kertonee se, että Igor Konin Positivismi sosiologiassa oli painettu Moskovassa.
Olimme kolmas vuosikurssi sosiaalityön osastolla. Kun ryhmä nuoria oli lähes aamusta iltaan samoilla luennoilla, harjoituksissa Vaihdekadulla, illanvietoissa erityisesti Tupsussa (jossa Jukka Mäkelä palautti tilastotieteen tentit), yhteiskunta ja luonto-kurssilla Utsjoki-Kevolla tai saamelaisten Marian päivän juhlilla, me aikuistumme yhdessä.
1980-luvun opiskelijavuodet merkitsivät meille oman identiteetin etsintää: kuka minä olen, tuleeko minusta yhteiskunnallinen muutosagentti, rakenteellinen uudistaja kuten Anneli Pohjola ja Ulla-Maija Rantalaiho opettivat? Peilasimme keskusteluissa käsityksiä oikeasta ja väärästä ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta niin luennoilla kuin vapaa-ajalla.
Pääsimme mukaan suunnittelemaan opinto-opasta, sitä pientä punaista kirjaa. Esittelimme opasta ylpeinä kaikissa ainejärjestöjen tapaamisissa eri puolilla Suomea niin kuin pienet lapset: meilläpä opetetaan tällaista.
Ja sitähän se oli: ylpeyttä omasta pienestä sosiaalityön osastosta. Ammatillisesti meistä kasvoi vahva joukkue, jonka erilaisia ja rohkeitakin uravalintoja Anneli Pohjola, Ulla-Maija Rantalaiho, Simo Koskinen ja Kyösti Urponen ovat voineet tyytyväisinä seurata.
Syksyllä 1984 reilut 20 nuorta aloitti sosiaalityön opintonsa. Joukossa oli viisi nuorta miestä, joista yhden kanssa olen jakanut elämäni lähes 40 vuoden ajan. Kysyin häneltä, mitä Lapin korkeakoulu on antanut hänelle – tietenkin minun lisäkseni – hän vastasi, että enemmän kuin opiskelijayhteisön. Se on antanut ystäviä, huikean ammattilaisten verkoston, mutta erityisesti kyvyn asettua niiden ihmisten asemaan, joilla ei ole muita puolustajia.
Meistä jokaisella on perustarve tulla nähdyksi ja kuulluksi.
Lapin yliopisto on antanut meille vahvat juuret. Se on antanut väkevän halun muuttaa maailmaa, elinikäisen uteliaisuuden oppia uutta, kyseenalaistaa totuttuja tapoja toimia ja ymmärtää myös luonnon kestokyvyn rajat.
Se pieni sosiaalityön osasto on nyt Suomen suurin sosiaalityön yksikkö ja oppiaine on kolme kertaa valittu valtakunnallisesti opetuksen laatuyksiköksi.
Aika kultaa muistot, mutta jos nyt olisin siinä iässä, että miettisin, mikä minusta voisi tulla isona, lähtisin Simosta johonkin todella kauas – Lapin korkeakouluun opiskelemaan sosiaalityötä.
Maailma ei ole vielä oikeudenmukainen ja valmis.
Our roots are strong.
Kiitos Lapin yliopisto.
