Joko sinä neuloit omasi?

En todellakaan ole käsityöihmisiä, mutta silti saan tiuhaan tahtiin sähköpostiini ohjeita islantilaisneuleista ja uteluja, joko sinä neuloit omasi.

Tämä mummu ei todellakaan kudo, ei ainakaan mitään sellaista, jota voisi ylpeänä jälkipolville esitellä.

Kun odotin esikoistani, neuvolan terveydenhoitaja kysäisi, joko vauvannuttu oli valmis.

Ei ollut, ei.

Poika syntyi keskosena helmikuussa 1991 ja siskojeni kutomat villahousut ja -takit olivat kohtuullisen kookkaita 40-senttiselle miehenalulle.

Kun toivuin vakavasta raskausmyrkytyksestä ja poika opetteli keskolassa hengittämään, oli aikaa miettiä, mistä ihmeestä pienelle vauvalle löytää 40-senttisiä vaatteita.

Tuolloin ei ollut internettiä ja vauva-sivustoja.

Joko neuloit omasi?

Seurusteluaikana tuleva anoppini kyseli usein, eikö minulla ole mitään käsityötä mukanani.

Ei ollut.

Mieheni sukat kudotutin siskoillani, villapaidan opiskelukaverillani. En ehkä koskaan muistanut kertoa anopilleni, etteivät käsityöt olleet omiani.

Ei hän tosin sitä kysynytkään, koska olisi arvannut vastauksen.

Ja sitten syntyi pieni poika ja oli pakko opetella: pitäähän vauvalla olla villavaatteet, kun hän jossakin vaiheessa kotiutuu sairaalasta.

Minulla oli siinä vaiheessa raskas lääkitys, kädet tärisivät ja kutominen oli tuskastuttavan hidasta, mutta vauva kotiutui tekemissäni neuleissa. Siitä tosin ei ole valokuvia, mutta ensimmäiseltä kotipäivältä löytyi tämä epätarkka otos:

Pieni vauva nukkuu.

Kaikissa vaatteissa oli kasvunvaraa runsaasti, sillä tuolloin ostovaatteiden pienimmät koot olivat 52-senttisille.

Villavaatteet ovat yhä tallessa. Seuraaville vauvoillemme ne olivat liian pienet, mutta nukkeleikkeihin ne olivat sopivia.

Kun omakotitalosta luopumisen yhteydessä kierrätykseen lähti runsaasti muistojakin, en luopunut tästä sini-valko-raitaisesta vauvalangalla kudotusta paidasta.

Käsitöistä kymppi

Lokakuussa 2009 kirjoittelin kolmnissani loistokkasta käsityöläisyydestäni näin:

Iäkäs käsityöopettajani muisteli vuosia sitten, kuinka taitava oppilas olin aikanaan ollut. Todistuksessa komeili aina yhdeksän tai kymmenen.

En kehdannut oikaista tietoa.

Minulla on kolme nuorempaa siskoa, jotka ovat käsistään osaavia. Kuopus oli 6-vuotias, kun mummoni ja tätini opettivat hänelle haarukkapitsit ja monet muut hienoudet. Perheen nuorin kulki esikoulussa 1970-luvulla mummolassa Simojokivarressa.

Ehkä siksi hänestä tuli käsitöissä kympin tyttö.

Viisilapsisen perheen keskimmäinen oli tekstiilityönopettajalle haasteellinen. Vasenkätinen tyttö alkoi kutoa väärään suuntaan, eikä opettaja kyennyt neuvomaan.

Työnjälki oli kuitenkin sen verran hyvää, että hän sai tekstiilitöistä kiitettävän.

Kuten kolmas sisarenikin.

Vanhimpana olin poikkeus.

Kudoin samoja sukkia koko lukuvuoden. Opettaja piti minua esimerkkinä toivottomasta tapauksesta, eivätkä jatkuvat moitteet lisäneet kutomisintoani.

Siksi valitsein myöhemmin teknisen työn.

Opin hitsaamaan ja käyttämään isoja koneita. Malttamattomana en aina jaksanut opiskella kaikkia ohjeita, poltin usein käsityöluokan sulakkeen, mutta se ei häirinnyt intoani.

Ja opettajalla oli lehmän hermot.

Ensimmäinen hitsaustyöni on yhä tallella. Sain siitä arvosanaksi yhdeksän.

Kyseessä on pieni säilytyskori, joka on palvellua monissa eri tehtävissä. Siihen liittyy lämpimiä muistoja poikavaltaisesti ryhmästä, ja siksi se ei päädy metallikierräykseen ainakaan minun elinaikanani.

Ei, vaikka lapset pitävät työtäni yksinkertaisesti kammottavana.

Sittemmin olen remontoinut ja rakentanut sydämeni kyllyydestä. Mies tosin toppuuttelee ideoitani. Hän ei enää kuuntele, jos aloitan lauseen, olen muuten ajatellut…

Viikon kuluttua ajatus saattaa olla jo toinen.

On minulla sukkalankojakin. Kerran viidessä vuodessa tulee sellainen olo, että olisi mukavaa kutoa sukat.

Varsi menee vielä vanhasta muistista, mutta kantapään kohdalla tulee ongelmia. Siihen saakka edenneitä sukantekeleitä on useissa kaapeissa odottamassa parempia aikoja.

Mies on jo luopunut toivosta. Siskoni, äitini ja nyt jo siskontyttökin täydentävät säännöllisesti hänen villasukkavarastoa.

Siskontyttö aloitti sukkien tehtailun 10-vuotiaana. Ihmettelen, miten jokin taito voi siirtyä äidiltä tyttärelle ja miksi minulta puuttuu kutomisgeeni.

Kun olin toisen lapseni syntymän jälkeen äitiyslomalla, minun oli pakko päästä toisinaan neljän seinän sisältä muualle.

Ilmoittauduin Rovalan kurssille, jolla sattui olemaan tilaa. Valitettavasti kyseessä oli lastenvaatteiden ompelukurssi.

Opin käyttämään saumuria, ja ompelinkin kymmeniä yö- ja collegepukuja. Silti eräitä perusasioita en oikein oppinut.

Kaavojen lukeminen oli vaikeaa, ja jos saumavara unohtui jostakin kappaleesta, sitä ei voinut lisätä seuraavaan, ikä housuissa saanut olla kahta saman jalan lahjetta.

Opettaja totesikin, että vaatii melkoista taitoa saada niin monta reikää samaan resoriin.

Aiemmin minua harmitti, kun ihmiset sekoittivat neljä M:llä alkavaa sisarusta toisiinsa.

Aika kultaa muistot, ja minustakin on tullut loistava käsityöoppilas.

Joskun näppärämmistä siskoista on hyötyä.

(Teksti on julkaistu Lapin Kansassa lokakuussa 2009).

Käsityögeeni hyppäsi tyttärelle

Onkin ollut erikoista seurata, kuinka aikuinen tytär tekee lähes kaiken itse. Hän kutoo, ompelee jopa ulkoilupuvut (ja vetoketjukin on oikeassa kohdassa) ja on muutenkin käsistään näppärä.

Äidiltään hän ei näitä taitoja ole voinut oppia.

Opetusalan ammattilaiset ja monet muut ovat sitä mieltä, että käsityöt ovat hyväksi ihmisen aivoille.

Tutkijoiden mukaan käsityöt tekevät aivoille hyvää.

Korona-aikana käy toki mielessä, että jokohan pitäisi itsekin kokeilla islantilaisneuleen aloittamista.

Se ajatus katoaa onneksi nopeasti.

Joistakin periaatteista on hyvä pitää kiinni – mummunakin.

Joulukuussa julkaisin kirjan niistä naisista, jotka ymmärsivät enemmän käsitöistä.

Langat käsissä – tilaa itsellesi tai lahjaksi