Muistatko Hans Christian Andersenin sadun Keisarin uusista vaatteista? Sen, missä keisari palkkaa vaatturin ompelemaan keisarille uudet vaatteet? Vaatturi huijaa keisaria ja kertoo, että uudet vaatteet näkyvät vain fiksuille, ja niinpä kaikki hännystelijät ja keisari itsekin ihastelevat näkymättömiä vaatteita.
Ja kun keisari kulkee uusissa vaatteissaan kaikkien ihastelevana, pieni lapsi sanoo ääneen, ettei keisarilla ole lainkaan vaatteita.
Tämä satu tulee usein mieleeni, kun seuraan yhteiskunnallista keskustelua. Samalla mietin, mistä kumpuavat kaikki vastakkainasettelut, tahalliset ja tahattomat väärinymmärrykset, ilkeät kommentoinnit ja itsekkyys.
Kun oma tyttäreni oli alle kouluikäinen, olin lähdössä iltalenkille työkaverini kanssa. Hänen pikkupoikansa tuli meille leikkimään ja ennen kun lapsi saapui meille, kerroin tyttärelleni, että poika on erivärinen.
Illalla tyttö kysyi, miksi en voi hyväksyä erilaisia lapsia. Olin hämmästynyt.
Pienen tytön mielestä äidin ei olisi tarvinnut korostaa, että toinen on erivärinen, sillä hänen mielestään kaikki lapset ovat samanlaisia.
Se oli nuorelle äidille oppitunti asenteista ja sanavalinnoista.
Lapset eivät ole tyhmiä. He oppivat aikuisilta huonot käytöstavat, sivistymättömät nimittelyt ja sen, että kauniitkaan sanat eivät ole arvoja, elleivät ne muutu käytännön teoiksi.
Me voimme puhua lähimmäisenrakkaudesta, mutta katsomme muualle, kun muita tönitään.
Suomalaisuus on myös tällaista.
Meillä on vahva perustuslaki, jonka mukaan ketään ei saa asettaa ilman hyväksyttävää perustetta eri asemaan sukupuolen, iän, kielen, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.
Ei ketään.
Suomi on ollut maa, jossa jokainen on voinut nukkua yönsä rauhassa ja jossa toivo on ollut pelkoa suurempi.
Nyt tuo rauha on rikkoutunut ikävällä. Se, mikä aiemmin on ollut paheksuttavaa, herättää nyt jopa ihastusta kansalaisissa ja poliittisissa toimijoissa.
Minkälaisen maailman me haluamme jättää lapsillemme ja heidän lapsilleen, minkälaisessa maailmassa omat lapsenlapseni saavat kasvaa aikuisiksi?
Yhteiskunnan tärkein peruspilari on keskinäinen luottamus. Se ei rakennu vahvojen ennakkoluulojen ja demokratian halveksunnan pohjalle, vaan erilaisten kulttuurien, erilaisten ihmisten ymmärtämiselle.
Tässä on perustietoa rasismista.
Me tarvitsemme toisiamme.
Että voisimme luottaa myös tulevaisuudessa.
Blogi on julkaistu myös Uuden Suomen Puheenvuorona 24.7.2023
