fbpx

Kesä meni jo

Ripeksii räntää, mutta mieli ei usko, että kesä meni jo.  On kylmää, tuulista ja pimeää. Vuoden synkin kuukausi tuntuu.

Muutaman viikon lomajakso kesällä oli ensimmäinen oikea loma vuoden 2008 jälkeen.

Pienyrittäjällä ei ollut varaa lomailla.

Lomalle ei ollut mitään suuria suunnitelmia, sillä korona oli iskostunut ajatuksiin niin syvälle, että osaltamme yleisötapahtumat siirtyivät vielä tuleviin aikoihin.

Silti kesä oli erityinen.

Simojoen vaatimaton mökki oli elänyt omaan elämäänsä vuosikausia. Remontoimme Alaniemen koulun vanhan saunarakennuksen ensimmäisen kerran 1990-luvulla, mutta aika oli tehnyt tehtävänsä.

Sauna oli rakennettu 1910-luvulla ilmeisesti isoisän isän lahjoittamista hirsistä Alaniemen koulun ja mummolan väliselle pellolle. Saunassa lienee ollut jääkäreitäkin piilossa, sillä koulun opettaja Aleksandra Siipo kätki jääkäreitä muun muassa pyykkikoriinsa.

Jääkäreiden ja viranomaisten yhteenotto Simossa 1.12.1916

 

En pidä hiiristä. Olivat mokomat syöneet ulkohuussin paperirullat ja hieman muutakin.

Pienen tuvan katto oli notkahtanut ja lattia painunut niin, etteivät ovet menneet enää kiinni.

Ajatuksena oli aluksi hieman kunnostaa kattoa ja ehkä irrottaa ovet karmeineen ja asentaa ne uudelleen.

Ihan vain pientä pintaremonttia.

Tai näin sen ainakin miehelleni markkinoin.

Eihän se aivan niin mennyt.

Kohta oli purettuna keittiönurkkaus, joka oli sekalainen kooste kavereiden vanhoja kaapistoja.

Kaapistojen takana taas oli huonosti maalattua hirsiseinää ja hieman muutakin.

Sitten piti hankkia hieman työturvallisuuteen liittyviä telineitä.

Tosin liian matalassa tilassa telineillä ei oikeasti juuri ollut merkitystä. Pää osui kattoon jo alimmalla tasolla. Ja kun pää osui kattoon, asennustyöt piti tehdä hieman hankalassa asennossa.

Ja pian tavaraa kuljetettiin mökille ja sieltä pois.

Hellepäivinä remontointi ei välttämättä ollut paras tapa viettää lomaa.

 

Saimme toki toisinaan olla mummuna ja ukkina.

Ja uusi pikkumies sai nimensä heinäkuussa.

Eihän tässä oikeasti ollut mitään järkeä.

Käsi ja niskat jumiutuivat, puolisoa piti käyttää ensiavussakin Rovaniemellä.

Sitten alkoi tulla valmista. Tällä kertaa asensimme myös listat ja jyrsijäverkot.

Jälkikasvu kävi hieman neuvomassa.

Vanha korituoli sai spray-maalilla uuden elämän.

Loput sprey-maalista päätyi ruosteisen kynttiläkruunun ehostukseen.

Rimoista tehdyillä kaiteilla myös terassi sai siistimmän yleisilmeen.

Pieni tupa alkoi näyttää viihtyisältä.

Lasten vanhat kaakaomukit löytyivät mökin varastosta.

Kesä meni jo. Maarit-kaima laulaa Mikko Alatalon sanoin:

Muistan jäätelökesää
kun lapset kiirehtii kouluun.
Posken rusketus häviää
illat pimenee jouluun.

Hellekesän rusketus häviää vähitellen.

Tuvasta tuli aivan kelvollinen – meidän taidoillamme.

Lokakuun synkkyyttä voi tarvittaessa paeta Simojokivarteen takkatulen ja kynttilöiden valoon.

 

Sadan litran hillaämpäri

Sadan litran hillaämpäri on tuttu lapsuusmuisto meille monille. Tänä kesänä, kun hillasato on ollut poikkeuksellisen runsas, suhtautumiseni suolla rämpimiseen on muuttunut yllättävän myönteiseksi.

Marja-astiana voi olla jo pienempikin ämpäri tai muutaman litran taikinakulho, eväät voi ottaa mukaan ja kahvistella sopivin väliajoin, tutkiskella luonnon pieniä ihmeitä ja nautiskella.

Varsinkin tuulisella säällä suolla on mukavaa, kun erilaiset ötökät eivät häiritse. Ja kun suon valitsee sellaisesta paikasta, että eksyminen ei ole todennäköistä heikollakaan suuntavaistolla kuten Simoskanaavalta tai josta osaa autolle ilman gps-paikanninta, hillastaminen saa aivan uusia merkityksiä.

Nyt hilloja on pakastimessa riittävästi omiksi tarpeiksi ja hieman pikkumiehellekin, joka todennäköisesti syö ensi talvena mielummin mustikoita ja mansikoita.

Mummojen perinteitä jatkaen: hilloja on oltava aina vierasvaraksi, vaikka vieraat eivät niistä pahemmin pitäisikään.

Simoskanaavalla hillassa kesällä 2020.

Kesällä 2010 kirjoittelin kolumnissani Lapin Kansassa näin:

Lapsena marjastaminen kuului pakollisena osana kesäohjelmaa. Se alkoi järkyttävinä hellepäivinä, jolloin meidät vietiin suon reunaan, annettiin astiat käteen ja neuvottiin, mihin suuntaan itse kukin voi talsia.

Astia oli varmasti sadan litran ämpäri.

Sama kohtalo oli monilla muillakin monilapsisten perheiden muksuilla. Vanhemmat veivät jälkikasvunsa marjaan, opettivat, kuinka marjoilla voi ansaita taskurahaa talveksi.

Mäkäräiset, paarmat, läkähdyttävä kuumuus ja toivottoman isot ämpärit ovat jääneet muistiin hyvin. Vanhemmat kertoivat ihmetarinoita siitä, kuinka heidän lapsuudessa heinänteon jälkeen tonkat ja saavit käväistiin keräämässä täyteen muutamassa tunnissa.

Se masensi. Jos hilloja ei ollut, oman parin litran astia muuttui vähintäänkin sadan litran ämpäriksi. Ajattelin, ettei koskaan enää, ei ainakaan sitten, kun itse saan päättää, miten kesän hellepäivät vietän.

Meni monta vuotta ennen kuin seisoin sen saman suon reunassa, johon joskus lapsen olin joutunut puoliväkisin. Sää oli yhtä sakeana ötököistä kuin silloin ennen.

Jotain oli kuitenkin muuttunut. Suo tuoksui hyvältä. Ötökäiden lisäksi Simon Martimoaavan järviaukealla oli kymmeniä lintuja, joista vain muutaman enää tunnistin.

Hillastaminen oli yhtä hikistä puuhaa kuin aiemminkin. Jalat turposivat kumisaappaissa, juomavesi loppui kesken ja vessapaperi oli jäänyt kotiin.

Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat. Se tulee mieleeni joka hillareissun jälkeen. En tunne itseäni yhtään paremmaksi ihmiseksi, vaikka pakasteessa on muutama litra hilloja seuraavaa talvea varten.

Ne säilyvät hyvin. Lapset eivät niitä syö, sillä mansikat ovat parempia. Iäkkäistä sukulaisvieraita varten on aina jotakin varattuna, vaikka hillansiemenet jäävät ikävästi tekohampaiden rakoihin.

Hilla on yliarvostettu marja. Siksi en ymmärräkään valituspuhelimia ja muita, joilla yritetään rajoittaa ulkomaalaisten pomijoiden työskentelyä Lapissa.

Me keski-ikäiset emme enää hilloja juuri myyntiin poimi, ahkerat eläkeläiset alkavat ikääntyä ja heidän marjasaaliinsa ovat vaatimattomia. Mikäli marjafirmat ostaisivat marjaa vain paikallisilta poimijoilta, yli 95 prosenttia ostotavoitteesta jäisi saavuttamatta.

Siksikin ulkomaalaisten poimijoiden syyllistäminen kaikesta mahdollisesta tuntuu väärältä. Kaukaa tulleet, pohjoisen metsiin tottumattomat ja suomea taitamattomat ihmiset haaveilevat paremmasta toimeentulosta ja tulevaisuudesta.

Sata euroa on köyhissä oloissa iso raha. Moni meistä suomalaisista jättää marjareissut väliin, jos usean päivän hikoilu tuottaa muutamia kymppejä tai satasen.

Poimijoita Lappiin tuovat yritykset opastavat työntekijänsä nykyisin hyvin. Paikallisten asukkaiden pihoille ei saa mennä, eikä kovin läheltä asutusta saa edes poimia marjoja.

Ukaasit ovat kovat.

Lappilaiset valittavat, että poimijat roskaavat luontoa.

Minunkin hillamailla oli nahkasohva, kaksi väritelevisiota, jääkaappi ja moottorikelkan raunio.

Ilmeisesti suoraan Aasiasta.