Lujaa tahtoa on vaadittu ennenkin

Langat käsissä -kirjassa on useita oppilasmuisteluksia, joista ilmenee kotiseutumme historia monin eri tavoin. Neiti Kauhanen (Maire Savela) oli käsityökoulun oppilaana vuosina 1946-47 eli heti Lapin sodan jälkeen.

Lujaa tahtoa on vaadittu jälleenrakennusaikana niin koulun johtaja Hilda Lukkariselta kuin oppilailtakin.

”Sinetän koulun opettajat (Lauri Koski ja Toini Mattila) kehottivat minua lähtemään opettajaseminaariin Kemijärvelle. Meitä oli perheessä kymmenen lasta, olin toiseksi vanhin. Olin musikaalinen ja karkasin usein soittamaan harmonia. En ollut mikään esiintyjä tai erikoisen rohkea.

Siihen aikaan kotikasvatus oli sellaista, että pitää olla kaikille kiltti ja jos riitaa meinaa tulla, silloin on hyvä lähteä pois paikalta.

Maalaiskodissa meitä opetettiin heti työntekoon. Ei se ollut vaikeaa, sillä meitä osattiin kehua sen verran, että teimme töitä mielellämme.

Äiti sanoi, että olisi hyvä, jos lähtisin käsityökouluun tai kansanopistoon. Laitoin kuitenkin opettajien kanssa hakemuksen myös Kemijärven seminaariin. Käsityökouluun tuli kuitenkin kutsu opiskelemaan viikkoa aiemmin kuin Kemijärveltä kutsu pääsykokeisiin, ja Hildalle piti vastata heti, ottaako koulupaikan vastaan.

Sota-ajan jälkeen meitä oli paljon, jotka odottivat koulupaikkaa johonkin. Ilmoitimme käsityökouluun naapurin tyttären Rahkon Eevan kanssa, että me tullaan ja päätimme, että asumme yhdessä.

Eevan kanssa saimme asua herroiksi kaksi kuukautta Valtakatu 2:ssa. Siinä oli lääninhallituksen vieressä lennättimen insinöörien asunto. Eevan siskon mies Halminen oli insinööri ja heillä oli oikein hieno kaksi huonetta ja keittiö parakkiasunto. Halminen oli koulutuksessa Mikkelissä ja me saimme asua siinä. Eeva jäi siskonsa luo asumaan ja minä muutin koululle.

Koulu oli Ruokasenkadulla Rauhanyhdistyksen talossa. Siinä oli myös Niskan kauppa.

Minulla oli sänky, aukaistava heteka. Kinisjärven Seija nukkui siinä myös. Seija meni usein lauantaina kotiinsa Kittilään. Sänky erotettiin Niskan kaupan puolelta viltillä.

Lämmitin huoneet ja hain vedet. Minun ei tarvinnut maksaa vuokraa, kun tein töitä.

Siellä oli valmiit honkapuut pölkkyinä. Nehän olivat kuin unelma, mutta ne piti halkoa. Seurakuntasalissa oli kaksi korkeaa pönttöuunia. Keitimme siinä kahvit, jos jollakin oli kahvia ja lämmitimme hiilloksella ruokaa. Kirkolla asuvatkin lämmittivät ruokansa, joten kyllä siinä oli tungosta kumpaankin uuniin.

Tietenkin me kävimme tansseissa, kun asuimme keskellä kauppalaa.

Koulu oli puolivälissä, se oli 12.2.1947, kun tapasin Armaan (Savela). Poliisien ja VR-ruokalan yhteistanssit olivat keskustan parakissa, meidät molemmat oli kutsuttu sinne.

Kun Armas haki minua tanssimaan, se oli menoa ja illalla olin jo Armaan kainalossa.

Armas alkoi kulkea iltasella seuraamassa koululla, kun yritin kutoa mahdollisimman paljon. Kun tutustuimme, minulla oli menossa tyynynpäälliset, johon tehtiin Karjalan pelekkakuvio niin kuin pitsiksi.

Tein niitä kymmenen ja Armas kutoi oikein nätisti. Hän oli Nivalasta ja oppinut kotona kutomaan kankaita, vaikka körttialueella vaatteet olivat aika yksivärisiä, mutta perusasiat olivat vahvoina.

Armas oli niisinyt, osasi tehdä polkusilla kuvioita.

Hildalle oli juoruttu, että Armas kävi luonani iltaisin ja viikonloppuisin. Hilda tuli käymään eräänä iltana, Armas oli niisimässä, sillalankoja oli mennyt loimesta poikki ja Hilda tuli kysymään, onko ongelmia. Armas esittäytyi poikakaverina, ja Hilda sanoi, ettei meillä ole vierastunteja.

Hilda ei ollut poikakaverista erityisen iloinen, mutta ei kovin paheksuvakaan. Hilda totesi, että Kauhanen on niin ahkera ihminen ja saa paljon aikaan, mutta se ei ole ihme, kun on tuollainen kaveri.

Armas oli päivät töissä postilla, mutta iltaisin hän auttoi minua puhdistamalla portaat jäästä ja lumesta tai muuten. Armas oli aiemmin lentomekaanikkona ilmavoimissa ja hän olisi saanut jäädä sodan jälkeen siviilipuolelle, mutta hän halusi tehdä muuta.

Melkein kaikilla oli poikakaverit kouluaikana.

Kotonahan oli kaikki palanut

Teimme kapiot talven aikana. Olin kuitenkin niin kotihenkinen, että jos tein pöytäliinan, halusin tehdä kaksi, koska äitille kanssa. Kotonahan oli kaikki palanut.

Valmistelimme pikkujouluun ohjelmaa ja meillä oli harjoitukset koululla. Pesosen Elma oli hyvä pitämään puheita, kirjoitti kronikan meistä kaikista ja Partasen Tuulikki soitti haitaria. Elma tuli sanomaan, että Vanhamaan rouva ja Lukkarinen tulevat, pelästyimme ja Tuulikki yritti piilottaa haitarin. Äänihän oli kuulunut kauas.

Hildan mielestä hanuri oli synnillinen ja mehän olimme rauhanyhdistyksen vuokralaisina. Ei se ollut sopivaa, mutta kyllä meitä toisinaan tanssitutti ja Tuulikki säesti.

Ei meitä häädetty niistä tiloista, ei ainakaan silloin, kun olin koulussa.

Kevätjuhlassa Vanhamaan rouva, joka oli Hildan hyvä ystävä, piti puheen ja kehui meidän pieniä töitä. Olihan niitä aika paljon, Hilda oli hankkinut lankoja Ruotsista ja Etelä-Suomesta, vaikka oli pula-aika.

Kun koulu loppui, menimme Armaan kanssa heinäkuussa kihloihin ja joulukuussa Saraste vihki meidät parakkikirkossa.

Koulussa oli kolme öljylamppua, Hilda hankki niitä Muhokselta.

Armas sai siirron postin esimieheksi Muonioon syksyllä 1950. Sehän houkutteli, sillä asuimme täällä parakissa ja Muoniossa oli tarjolla uusi postitalo ja kaikki mukavuudet, lämmin vesikin.

Aloin talonmieheksi, vaikka olin valmistunut alistajaksi (kirjapainotyöntekijä) Rovaniemellä.

Perustimme Muonioon marttayhdistyksen, se sai hyvän lähdön, koska naisille ei ollut paljon harrastuksia. Kitkiöjoella oli iso pirtti ja siellä oli aivan niin kuin käsityökoulussa, ompelu- ja kutomapuoli. Meillä oli ompelukoneita ja kolmet kangaspuut, ja minä mukamasten vedin tätä toimintaa.

Jokainen teki itselleen marttapuvun.

Hilda sanoi, että koulun tulevaisuus on taattu, kun on niin paljon ahkeria ihmisiä ja pyrkijöitä on paljon.

Hilda oli tyytyväinen, jos oppilas osasi jonkin taidon. Singer-ompelukoneita oli kaksi ja hän kysyi, kuka osaa langattaa. Sanoin osaavani. Osasin myös keritä, karstata, kehrätä. Siitä on kronikassakin maininta.

Eila-siskoni meni käsityökouluun muutamia vuosia myöhemmin ja hänelle Hilda oli sanonut, että olin ahkera ja osaava, mutta kielsi Eilaa tekemästä töitä koulun ohella. Minähän olin yöt töissä kirjapainossa ja lämmitin koulun ja kannoin vedet.

Sain 3500 markkaa siitä, kun kävin yöllä kahdesta kuuteen viikkaamassa ja pinkkaamassa lehtiä.

Minulle annettiin kotoa 500 markkaa, silloin kun lähdin kouluun ja sain sen antaa kotiin kokonaan takaisin.

Meillä oli kotona niin paljon lapsia, että ajattelin vanhempia, kuinka he ovat tiukilla taloudellisesti. Meillähän paloi kaikki Lapin sodassa.

Joskus Vanhamaan rouva puhui yleistaloudellisesti asioita, mutta muuten Hilda opetti kaikki asiat täikammoista alkaen. Pääsin joskus tekemään suursiivousta Vanhamaan kotiin, saimme siellä hyvää ruokaa.

Kun palasimme Muoniosta Rovaniemelle, olin ammattikoululla yli kaksi vuosikymmentä kanslia-apulaisena.”

Voit tilata kirjan esimerkiksi tästä.